Kirkkoherran kynästä: Valvomisesta
Vuonna 64 jKr. Rooman kaupunki roihusi liekeissä, ja keisari Neron vainot käynnistivät kristittyjen ensimmäisen suuren marttyyrikuolemien aallon, jossa perimätiedon mukaan myös apostolit Pietari ja Paavali menettivät henkensä. Roomassa asuva varhaiskristillinen yhteisö eli keskellä konkreettista pimeyttä, jossa jokainen yösaarna saattoi päättyä sotilaiden raskaaseen koputukseen ovella. Tässä kriisitilanteessa Johannes Markus kirjoitti evankeliuminsa, ja luvun 13 jakeet 33–37 syntyivät suoraksi selviytymisohjeeksi vainotulle seurakunnalle, joka odotti Herransa paluuta Rooman sotilaallisten vartiovuorojen pimeydessä. Kun Markus kehottaa seurakuntaa valvomaan, hän ei puhu pelkästään fyysisen unen välttämisestä, vaan eksistenssiaalisesta ja hengellisestä valmiustilasta, joka määrittää koko uskovan identiteetin maailmanhistorian yössä.
Kreikankielinen alkuteksti käyttää kahta dynaamista sanaa, jotka avaavat valvomisen syvimmän olemuksen: agrypneite (α γ ρ υ π ν ε ι̃ τ ε), joka tarkoittaa kirjaimellisesti unettomuutta tai päättäväistä kieltäytymistä nukkumisesta, sekä gregoreite (γ ρ η γ o ρ ε ι̃ τ ε), joka viittaa sotilaalliseen hereilläoloon ja vartiopaikalla pysymiseen. Kun Hieronymos kääntää tämän lopunajallisen kutsun heräävässä Lännen kirkon latinalaisessa traditiossa Vulgatan muotoon vigilate et orate, kyse ei ole passiivisesta odotuksesta, vaan aktiivisesta vartioinnista, vigiliasta, joka vaatii mielen jatkuvaa kurinalaisuutta. Tämä teema kytkeytyy syvästi juutalaiseen perinteeseen ja heprean kielen käsitteeseen shamar (šāmar), joka tarkoittaa varjelemista, suojelemista ja tarkkailemista. Juutalaisessa temppelipalveluksessa leeviläiset vartioivat pyhäkköä läpi yön, ja rabbiinisen kirjallisuuden mukaan se vartija, joka löydettiin nukkumasta vuoronsa aikana, koki suuren häpeän. Markus siirtää tämän temppelivartion jokaiseen kristittyyn, josta itsestään on tullut Pyhän Hengen temppeli pimeän maailman keskellä.
Lännen kirkon isät ja suuret teologit ymmärsivät tämän valvontakäskyn mystisen ja käytännöllisen ulottuvuuden. Kirkkoisä Augustinus kirjoitti kirjeissään, kuinka ihminen nukkuu hengellisesti silloin, kun hän unohtaa Jumalansa ja hukkuu maallisiin huoliin: ”Valvo sydämelläsi, valvo uskollesi, valvo rakkaudellasi; herätä itsesi, jotta et nukkuisi kuolemaan.” Myöhemmin keskiajan suuri teologi Tuomas Akvinolainen tarkensi Summa Theologiae -teoksessaan, että hengellinen valvominen on järjen ja tahdon pitämistä virkeänä, jotta himot ja maailman mukavuus eivät pääse tylsyttämään sielun havaintokykyä. Moderni ja terävä raamatunopettaja C. S. Lewis havainnollistaa tätä nykyajan ihmiselle muistuttamalla, että vaarallisin hengellinen uni ei ole äkillinen lankeemus, vaan hienovaraisella tavalla etenevä puutuminen, jossa ihminen lipuu huomaamattaan eroon Jumalasta: ”Varmin tie helvettiin on loiva tie – pehmeä alusta, helppo kävellä, ilman äkkijyrkkiä mutkia, ilman virstanpylväitä, ilman opasteita.”
Tämä herkkä valmiustila avaa täysin uuden ja elämää muuttavan näkökulman Jumala-yhteyteen: valvova ihminen ei elä pelossa, vaan intensiivisessä rakkaudessa. Kun Markus kuvailee talon Herraa, joka voi palata illalla, keskiyöllä, kukonlaulun aikaan tai aamunkoitteessa – mikä vastaa tarkasti Rooman armeijan neljää yövartiota (vigilia) – hän osoittaa, että jokainen historian hetki on täynnä Jumalan läsnäolon mahdollisuutta. Valvominen on sen tunnistamista, että ikuisuus murtuu jatkuvasti sisään ajallisuuteen. Se on mystistä läsnäoloa tässä hetkessä, jossa Jumala ei ole kaukainen tulevaisuuden odotuskohde, vaan salatulla tavalla läsnä oleva todellisuus. Käytännön elämässä tämä tarkoittaa mielen hiljentämistä ja huomion kääntämistä pois digitaalisesta hälystä ja suorituspaineista. Kuten filosofi Soren Kierkegaard on todennut ihmisen sisäisestä tilasta: ”Kun kaikki on hiljaa, silloin rukoillaan; ja kun rukous on todella hiljaista, silloin kuullaan Jumalan ääni.” Jumala-yhteys syvenee vain silloin, kun suostumme riisumaan sielumme unettavat suojakuoret ja kohtaamaan Luojamme täydellisessä, paljaassa valmiudessa.
Historian lehdet paljastavat, miten tämä Markuksen tekstin vaatima tinkimätön valvontakulttuuri kantoi hedelmää kaikkein äärimmäisissä olosuhteissa. Vuonna 155 jKr. Smyrnan iäkäs piispa Polykarpos, apostoli Johanneksen opetuslapsi, tiesi roomalaisten etsivän häntä vangitakseen ja johtaakseen hänet areenalle tapettavaksi. Kun sotilaat lopulta saapuivat yöllä hänen piilopaikkaansa, Polykarpos ei paennut eikä rukoillut pelastusta, vaan pyysi saada heille ruokaa ja juomaa, ja anoi sotilailta ainoastaan yhtä tuntia aikaa häiritsemättömään rukoukseen. Varhaisen kirkon historioitsija Eusebios Käsarealainen kuvaa, kuinka Polykarpos rukoili seisaaltaan kaksi tuntia täynnä sellaista Jumalan armoa ja hengellistä virkeyttä, että häntä vangitsemaan tulleet sotilaatkin katuivat tehtäväänsä. Polykarpos oli valvonut hengellisesti koko elämänsä, joten kun fyysisen kuoleman yö ja Rooman sotilaat saapuivat, talon Herra löysi hänet vartiossa, valmiina siirtymään ajallisesta vigiliasta iankaikkisen aamunkoitteen kirkkauteen.
