Kirkkoherran kynästä
Kallio pakanuuden porteilla – Herran palveluksen salaisuus, kieli ja voima
Filippuksen Kesarean jylhät, pakanalliset kallioseinämät kohosivat helteisinä ja varjoisina, kun Jeesus johdatti opetuslapsensa tämän Rooman keisarin ja kreikkalaisen Pan-jumalan kunniaksi pystytetyn kaupungin liepeille. Alue tunnettiin juutalaisuudessa historian synkistä varjoista: täällä muinoin Jerobeam oli pystyttänyt kultaisen vasikan, ja kreikkalais-roomalaisessa maailmassa paikan suurta, syvää luolaa – josta Jordan-virran alkulähteet kumpusivat – kutsuttiin suoraan Haadeksen portiksi, manalan suuksi, jonne pakanat heittivät uhrimenonsa.
Juuri tässä hengellisesti vihamielisessä, epäjumalanpalvonnan kyllästämässä ja fyysisesti jylhässä maaperässä Jeesus pysähtyi ja esitti kysymyksen, joka muuttaisi historian kulun: ”Kenen ihmiset sanovat Ihmisen Pojan olevan?” Se oli strateginen ja maantieteellinen haaste kaikkia maailman mahteja ja uskontoja vastaan, sillä opetuslapset seisoivat valtakuntien, keisarikultin ja demonisten pelkojen risteyksessä. Kun muut haparoivat vastauksissaan viitaten menneisyyden profeettoihin, Simon Pietari astui esiin ja lausui tunnustuksen: ”Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika.” Jeesus vastasi tähän julistamalla Simonin autuaaksi ja antaen hänelle uuden nimen, tehden hänestä kallioperustan, jota manalan portit eivät kykenisi voittamaan, ja uskoen hänelle taivasten valtakunnan avaimet.
Tämä historiallinen hetki ei ollut pelkkä opillinen julistus, vaan se oli kutsu syvään, radikaaliin Herran palvelukseen, joka avautuu alkukielten ja traditioon uppoutumisen kautta uuteen valoon. Kun Pietari lausui sanansa, kreikankielinen teksti käyttää sanaa Χριστός (Christos), joka kääntää heprean kuninkaallisen ja pappisellisen termin מָשִׁיחַ (Mashiach), Voideltu. Juutalaisessa perinteessä Mashiach ei ollut koskaan etäinen filosofi, vaan toimiva, hallitseva ja ennen kaikkea palveleva hahmo, joka yhdisti kuninkaan, profeetan ja papin virat.
Jeesus vastaa Pietarille heprealaisella tai aramealaisella idiomilla kutsuen häntä nimellä Simon Bar-Jona ja muistuttaen, ettei ”liha ja veri” (בָּשָׂר וָדָם, basar va-dam) ollut tätä ilmoittanut. Juutalaisessa rabbinistisessa kirjallisuudessa ja viisausperinteessä tämä ilmaisu viittaa ihmisen vajavaisuuteen, maalliseen ymmärrykseen ja pelkkään inhimilliseen viisauteen vastakohtana Jumalan taivaalliselle ilmoitukselle. Herran palvelus ei siis koskaan ala ihmisen omasta kyvystä, strategiasta tai oppineisuudesta, vaan se vaatii täydellistä nöyrtymistä jumalallisen ilmoituksen edessä. Palvelija on vain välikappale, jonka suuhun Isä asettaa totuuden siemenen.
Kun Jeesus jatkaa sanoen kreikaksi: ”Σὺ εἶ Πέτρος, καὶ ἐπὶ ταύτῃ τῇ πέτρᾳ οἰκοδομήσω μου τὴν ἐκκλησίαν” – ”Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani” – tapahtuu merkittävä kielellinen leikki, joka latinalaisessa käännöksessä kuuluu: ”Tu es Petrus, et super hanc petram aedificabo Ecclesiam meam”. Kirkkoisistä esimerkiksi Origenes ja myöhemmin Augustinus syvensivät tätä selitystä osoittaen, että vaikka Simon sai nimen Petros (irtokivi, kallion palanen), itse peruskallio, petra, on Pietarin lausuma uskontunnustus ja Kristus itse.
Kirkkoisä Hieronymus korosti latinalaisissa kommenteissaan, että Kristus on se todellinen Kallio, joka lahjoitti nimensä opetuslapselleen, jotta tästä tulisi osallinen Hänen lujuudestaan. Juutalaisessa ajattelussa sana ”seurakunta”, kreikan ἐκκλησία (ekklēsia), vastaa heprean sanaa קָהָל (qahal), erilleen kutsuttujen pyhä kokous. Herran palveluksessa oleminen merkitsee siis sitä, että palvelija rakennetaan osaksi tätä lujaa kalliota. Käytännön elämässä tämä tarkoittaa, että kun nykyajan kristitty kohtaa vastoinkäymisiä, hengellistä kuivuutta tai ulkoista painetta työpaikallaan tai perheessään, hänen ei tarvitse luottaa omaan huteraan hiekkaansa. Hän saa seistä Kristus-kalliolla. Kuten vankka majakka, joka on ankkuroitu syvälle merenpohjan graniittiin, palvelija kestää elämän myrskyt, koska perustus ei horju silloinkaan, kun palvelija itse kokee olevansa heikko ja murtumassa.
Tähän palvelusvirkaan liittyy Jeesuksen lupaus, että Haadeksen portit, πύλαι ᾅδου (pylai hadou), eivät sitä voita. Muinaisessa idässä portit olivat kaupungin puolustusmuuri, mutta myös paikka, jossa kaupungin vanhimmat ja hallitsevat neuvostot kokoontuivat tekemään päätöksiä. Haadeksen portit edustavat siten kuoleman, synnin ja saatanallisen neuvonpidon hyökkäystä ja valtaa. Juutalaisessa apokalyptisessa perinteessä kuoleman portit sulkivat sisäänsä kaiken kadotetun. Mutta Herran palveluksessa oleva seurakunta ei ole passiivinen, saarrettu linnoitus, joka pelokkaana odottaa vihollisen hyökkäystä. Portit ovat puolustuksellinen rakenne. Se merkitsee, että Kristuksen palvelijat, varustettuina evankeliumin sanalla, hyökkäävät pimeyden valtoja vastaan murtaen rakkaudella synnin ja epätoivon kahleet.
Kun seurakuntalainen menee lohduttamaan surevaa, kun sielunhoitaja kohtaa syyllisyyden murtaman ihmisen tai kun lähimmäinen auttaa hätää kärsivää, he murtavat kuoleman portteja ja repivät ihmisiä vapauteen Haadeksen linnakkeista.
Tämän taistelun välineiksi Jeesus antaa avaimet ja vallan sitoa ja päästää: ”Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa”. Kreikan ilmaisut δήσῃς (dēsēs, sitoa) ja λύσῃς (lysēs, päästää) kumpuavat suoraan juutalaisesta rabbinistisesta juridisesta kielestä, jossa termit אָסַר (asar) ja שָׁרָא (shara tai hittir) tarkoittivat opillista ja kurinpidollista auktoriteettia julistaa jokin asia joko kielletyksi (sidotuksi) tai sallituksi (päästetyksi), sekä valtaa erottaa yhteisöstä tai palauttaa siihen. Latinalainen perinne käänsi tämän muotoon ligare et solvere.
Kirkkoisä Johannes Krysostomos painotti, että tämä valta on annettu Herran palvelijoille paimenellista huolenpitoa ja sielujen pelastusta varten. Kyseessä on mitä suurimman vastuun sisältävä palvelus: julistaa synninpäästö katuvalle ja pitää synnit sidottuina niille, jotka paatuvat. Kuvittele tilannetta, jossa ihminen kantaa sydämellään vuosikymmenten takaista salaista rikkomusta tai häpeää, joka estää häntä elämästä. Kun Herran palvelija Kristuksen nimeen lausuu: ”Sinun syntisi on annettu sinulle anteeksi”, taivaalliset ovet lennähtävät auki, ja kahleet putoavat maahan. Se on avainten vallan käytännön todellisuutta – taivaan avaamista maan päällä.
Kun tämä syvällinen opetuspuhe päättyi Filippuksen Kesarean jylhissä maisemissa, Jeesus ei jättänyt opetuslapsiaan pelkän opetuksellisen riemuvoiton tunteeseen. Tekstiyhteys osoittaa, että heti tämän jälkeen Jeesus kääntyi ja alkoi puhua opetuslapsilleen siitä, että Hänen täytyy mennä Jerusalemiin, kärsiä paljon, tulla tapetuksi ja kolmantena päivänä nousta kuolleista. Tässä toteutuu Herran palveluksen perimmäinen salaisuus ja paradoksi, joka sulkee historiallisen kehysertomuksemme.
He seisoivat maallisen mahtipontisuuden, keisarillisen loiston ja pakanallisten temppelien äärellä, missä valta mitattiin alistamisena ja herruutena. Mutta Todellinen Kuningas, Mashiach, osoitti, että Hänen kalliorakennuksensa ei nouse maallisen miekan tai poliittisen vallan varaan, vaan Golgatan ristin nöyryydestä ja kärsimyksestä. Herran palvelus on ristin muotoista palvelusta rakkaudessa.
Pietari, joka hetkeä aikaisemmin oli korotettu kallioksi, lankesi heti yrittäessään estää Jeesusta menemästä kärsimysten tielle. Se muistuttaa jokaista kristittyä siitä, että todellinen hengellinen auktoriteetti ja avainten käyttö ovat voimassa vain silloin, kun palvelija seuraa Mestariaan alamaisuudessa, valmiina kieltämään itsensä ja kantamaan oman ristinsä.
Filippuksen Kesarean pakanalliset monumentit ovat murentuneet ja peittyneet historian hiekkaan, mutta se näkymätön, elävästä kivestä rakentuva seurakunta, joka tunnustaa Jeesuksen elävän Jumalan Pojaksi, seisoo järkkymättömänä edelleen, murtaen kuoleman portit Jumalan rakkaudella joka kerta, kun yksi itkevä sielu päästetään vapaaksi synnin kahleista.
