Kirkkoherran kynästä
Kotiinpalun merkitys
Ensimmäisen vuosisadan Juudeassa varttuneelle kylänvanhimmalle julkinen arvokkuus oli elämän tärkein pääoma. Arvokas ja varakas mies ei koskaan juossut, sillä se vaati pitkän tunikan liepeiden nostamista, mikä paljasti sääret ja oli sen ajan kulttuurissa syvästi häpeällistä. Kun Jeesus kertoi kuulijoilleen vertauksen isästä ja kahdesta pojasta, paikalla olleet fariseukset ja lainopettajat tiesivät tarkan syyn sille, miksi horisontissa näkyvää rääsyistä poikaansa kohti rynnännyt isä hylkäsi kaiken arvokkuutensa.
Muinaisen juutalaisen perinteen mukaan pakanamailla perintönsä tuhlannutta nuorukaista odotti kotikylässä Kezazah-seremonia. Se oli julkinen irtileikkaaminen, jossa kyläläiset rikkoivat saviruukun palaajan jalkojen juureen, huusivat hänen olevan erotettu kansastaan ja julistivat hänet yhteisölle kuolleeksi. Isä ymmärsi, että vihaiset kyläläiset huomaisivat pojan minä hetkenä hyvänsä. Suojellakseen lastaan tuholta vanha patriakka teki jotain käsittämätöntä: hän nosti tunikansa liepeet, juoksi poikaansa lujaa vastaan ja otti hänet syleilyynsä ennen kuin kukaan muu ehti heittää ensimmäistäkään sanaa, ottaen näin pojan häpeän kannettavakseen.
Jotta ymmärrämme tämän Luukkaan evankeliumin kertomuksen hengellisen painon, meidän on katsottava tekstin avainsanoja alkukielillä ja varhaisilla käännöksillä. Kun nuorempi poika pyytää kreikankielisessä tekstissä osaa ousiasta eli omaisuudesta ja olemuksesta, isä jakaa heille biosinsa eli elämänsä. Poika ei siis pyytänyt vain rahaa, vaan palasen isänsä olemuksesta, mikä vastasi käytännössä toivetta isän kuolemasta.
Latinalaisessa Vulgatassa käytetty sana substantia korostaa samalla tavalla sitä, kuinka poika repi irti isän elämän perustukset oman nautintonsa tähden. Kun isä myöhemmin näkee pojan palaavan, hänen reaktiotaan kuvataan kreikkalaisella verbillä esplanchnisthē, joka juontuu sisälmyksiä tarkoittavasta sanasta ja kuvaa fyysisesti tuntuvaa, repivää myötätuntoa. Uuden testamentin heprealaisissa käännöksissä tämä kääntyy verbillä riham, joka jakaa saman juuren kohdua tarkoittavan sanan kanssa, rinnastaen isän rakkauden synnyttävään ja suojelevaan äidilliseen rakkauteen.
Vaikka poika kokee mielenmuutoksen eli metanoian ja Hieronymuksen latinalainen käännös paenitentiam agite korostaa katumuksen tekemistä, isä katkaisee pojan valmisteleman ansiopuheen orjaksi ryhtymisestä sulkemalla hänet syleilyynsä ja suutelemalla häntä.
Jeesuksen kuulijat heijastivat kertomuksen suoraan Israelin historiaan, jossa kahden veljeksen asetelma toistui Kainin ja Abelin, Ismaelin ja Iisakin sekä Esaun ja Jaakobin kohdalla. Nuoremman pojan päätyminen sikojen paimeneksi merkitsi juutalaisessa kontekstissa vajoamista alimmalle mahdolliselle tasolle, sillä sika oli saastaisin eläin ja Talmud totesi suorastaan kirotun olevan se, joka niitä kasvattaa. Kun isä palauttaa pojan kunnian pukemalla hänet parhaaseen viittaan, laittamalla sormuksen sormeen auktoriteetin merkiksi ja antamalla kengät jalkaan erotukseksi avojaloin kulkevista orjista, kyseessä on täydellinen entisestämisen ihme.
Kirkkoisistä Pyhä Johannes Krysostomos korosti tämän osoittavan Jumalan laupeuden olevan voimassa myös kasteen jälkeen lankeaville, sillä isä ei odottanut pojan muuttuvan täydelliseksi pakanamaalla, vaan pelkkä kääntyminen kotiin riitti. Pyhä Ambrosius näki parhaassa puvussa ihmisen kadottaman paratiisillisen viattomuuden ja syötetyssä vasikassa esikuvan ehtoollisesta, kun taas Pyhä Augustinus määritteli kaukaisen maan henkiseksi tilaksi, sydämen unohdukseksi ja kiittämättömyydeksi.
Vanhempi veli edustaa tässä asetelmassa lain alle jääneitä uskonnollisia suorittajia, jotka palvelevat pelosta ilman suhdetta Isän sydämeen, kärsien katkeruudesta ja kateudesta.
Tämä kahden pojan syndrooma osoittaa, että isän kodista voi olla erossa kahdella tavalla: joko nuoremman pojan lailla avoimessa kapinassa ja synnin nautinnoissa, tai vanhemman pojan tavoin uskonnollisessa suorittamisessa ja omassa erinomaisuudessa, asuen kyllä isän talossa mutta eläen sydämessään kuin orja.
Vertauksen ajaton viesti tiivistyy eräässä kotinpalanneesta nykyajan sotilaasta, kun hän palasi kriisinhallintaoperaatiosta henkisesti täysin murtuneena. Operaation loppuvaiheessa tehtyjen vakavien virheiden, alkoholin ja palvelusrikkeen vuoksi hän koki menettäneensä sotilaskunniansa ja odotti kotikylässään vain häpeää sekä yhteisön hiljaista tuomiota, modernia Kezazah-seremoniaa.
Hänen isänsä, entinen upseeri ja kylässä syvästi kunnioitettu mies, tiesi kuitenkin poikansa saapuvan. Ennen kuin kukaan naapureista ehti nähdä poikaa astumassa linja-autosta rähjäisessä siviilitakissaan, vanha ja polvivaivainen isä juoksi verkkareissaan alas kylätietä pitkin välittämättä lainkaan siitä, että katsojat ihmettelivät hänen arvokkuutensa romuttumista.
Saavutettuaan poikansa pysäkillä isä sulki hänet karhunhalaukseen ja puki oman virallisen edustustakkinsa pojan rääsyjen päälle. Kun he kävelivät yhdessä kylän raittia kotiin, kukaan ei voinut sanoa poialle pahaa sanaa, sillä isän takki viestitti koko yhteisölle pojan olevan täydellisessä suojeluksessa. Tämä on evankeliumin ydin, sillä Jumala ei odota ihmistä tuomiokirjan kanssa, vaan juoksee häntä vastaan, ottaa hänen häpeänsä ja pukee hänet Kristuksen vanhurskauteen.
