Kirkkoherran kynästä
Armahtamisen syvä mysteeri Jerusalemin temppelissä
Jerusalemin toisen temppelin esipihalla, todennäköisesti lehtimajanjuhlan eli sukkotin jälkeisenä aamuna, Jeesus istui opettamassa kansaa, kun tilanteen keskeytti lainopettajien ja fariseusten ryhmä. He raahasivat mukanaan aviorikoksesta kiinni otettua naista, joka asetettiin julkisesti ja häpeällisesti keskelle väkijoukkoa. Syyttäjät asettivat Jeesukselle tarkkaan harkitun poliittisen ja uskonnollisen ansan kysymällä, mitä mieltä hän oli Mooseksen laista, joka määräsi tällaiset naiset kivitettäviksi. Rooman miehittämässä Juudeassa tilanne oli monimutkainen oikeudellinen dilemma, sillä jos Jeesus vaatisi naisen kivittämistä, hän rikkoisi roomalaista lakia eli Ius gladii -oikeutta, joka oli ottanut kuolemanrangaistuksen määräämisen yksinoikeudella vain Rooman viranomaisille. Jos hän taas vapauttaisi naisen, häntä voitaisiin syyttää suoraan Mooseksen lain kieltämisestä ja kansan villitsemisestä. Jeesus ei kuitenkaan vastannut heti, vaan kumartui ja alkoi kirjoittaa sormellaan maahan. Kun syyttäjät jatkoivat tivaamista, hän nousi ja sanoi sanat, jotka muuttivat tilanteen dynamiikan täysin vaatimalla, että se heistä, joka on synnitön, heittäisi ensimmäisen kiven, minkä jälkeen hän kumartui uudelleen kirjoittamaan maahan, kunnes syyttäjät poistuivat paikalta yksitellen, vanhimmista alkaen, jättäen paikalle vain Jeesuksen ja naisen.
Juutalaisessa suullisessa laissa ja rabbinisessa traditiossa aviorikos, hepreaksi na’af, on yksi kolmesta vakavimmasta synnistä epäjumalanpalveluksen ja murhan ohella, joita vastaan on kuoltava mieluummin kuin tehtävä ne. Vaikka syyttäjien esittämä vaatimus pohjautui suoraan Kolmanteen ja Viidenteen Mooseksen kirjaan, heidän toiminnassaan oli tietoinen juridinen virhe, sillä Mooseksen laki vaati ehdottomasti, että molemmat osapuolet – sekä mies että nainen – oli tuotava oikeuden eteen ja rangaistava yhdessä. Juutalaisen lain eli halakan mukaan syyllisyyden toteamiseen vaadittiin vähintään kaksi silminnäkijää, jotka olivat varoittaneet tekijöitä juuri ennen tekoa, ja lisäksi Talmud opettaa myöhemmin rabbi Akivan suulla periaatetta, joka oli voimassa jo Jeesuksen aikana: mustasukkaisuusveden testi tai kuolemanrangaistus ei tehonnut naiseen, jos syyttävä aviomies tai tuomarit itse olivat syyllistyneet samaan syntiin. Kun Jeesus haastoi miesten omantunnon, hän ei ainoastaan vedonnut heidän moraaliinsa, vaan sovelsi tätä juutalaista oikeusperiaatetta, jonka mukaan tuomari tai todistaja ei saanut olla itse saman rikoksen alainen, paljastaen näin syyttäjien oman kelvottomuuden toimia todistajina.
Uuden testamentin kreikankielinen alkuteksti avaa tätä kohtaamista syvällisesti, sillä lainopettajien vaatima ratkaisu kytkeytyi verbiin krinō, joka tarkoittaa tuomitsemista erottaen, kun taas Jeesuksen ele käänsi katseen ihmisen sisimpään. Kreikan kielen verbi katagraphō, jota käytetään kuvaamaan Jeesuksen ensimmäistä maahan kirjoittamista, tarkoittaa kirjaimellisesti kirjoittamista jotakuta vastaan tai syytteiden merkitsemistä muistiin, kun taas toisella kertaa tekstissä käytetään tavallista verbiä graphō. Tämä ele viittaa vahvasti profeetta Jeremian kirjan hepreankieliseen tekstiin, jossa todetaan, että ne, jotka luopuvat Herrasta, kirjoitetaan maahan eli tomuun, sillä he ovat hylänneet elävän veden lähteen. Jeesus, joka oli juuri edellisenä päivänä julistanut olevansa elävän veden lähde, kirjoitti sormellaan syyttäjien nimet tomuun – paikkaan, josta tuuli pyyhkii ne pois, osoittaen heidän oman kadotetun tilansa. Kun syyttäjät menivät pois, Jeesus kysyi naiselta, eikö kukaan häntä tuominnut, mihin alkuteksti käyttää muotoa Udeis se katekrine?, ja naisen vastauksen jälkeen hän lausui evankeliumin ydinsanoman, ettei hänkään naista tuomitse, eli Ude egō se krinō, kumoamatta lakia mutta kantaen tuomion sen tähden, että hänellä oli valta armahtaa.
Länsimaisessa, latinalaisessa teologiassa tämä kohta tunnetaan nimellä Pericope Adulterae, ja vaikka se puuttuu monista varhaisista kreikkalaisista käsikirjoituksista, pyhä Augustinus selitti tämän johtuvan siitä, että jotkut heikko-osaiset kristityt ja ankarat kirkonjohtajat poistivat tekstin pelätessään sen antavan heidän vaimoilleen luvan tehdä syntiä. Pyhä Hieronymus kuitenkin sisällytti tekstin latinalaiseen raamatunkäännökseen, Vulgataan, 380-luvulla ja vahvisti, että se löytyi monista luotettavista kreikkalaisista ja latinalaisista koodekseista. Augustinus tiivisti tilanteen dramaattisen lopun kauniilla latinalaisella sanaparilla Relicti sunt duo: misera et misericordia, mikä tarkoittaa, että jäljelle jäi kaksi: kurja ja laupeus, eli mies ja armo. Augustinuksen mukaan temppelipihalla kohtasivat äärimmäinen inhimillinen hätä ja jumalallinen, ehtymätön armo, kun taas pyhä Ambrosius Milanolainen painotti, että Jeesuksen motiivi oli opettaa, ettei kukaan voi toimia oikeudenmukaisena tuomarina, ellei hän ensin tunnista omaa haavoittuvuuttaan ja synnillistä luontoaan, jolloin Jeesuksen hiljaisuus ja maahan kirjoittaminen oli osoitus jumalallisesta kärsivällisyydestä, joka antaa syntiselle tilaa katumukseen.
Kertomus päättyy historialliseen ja teologiseen paradoksiin, sillä temppelipihalla seisoi ainoa ihminen, jolla olisi kreikkalaisen ilmaisun anamartētos eli synnitön perusteella ollut täysi ja laillinen oikeus heittää se ensimmäinen kivi. Jeesus Nasaretilainen ei laimentanut lakia, sillä aviorikos oli ja on rikkomus Jumalan luomistarkoitusta vastaan, eikä hän sanonut naiselle, että teko oli merkityksetön, vaan käski häntä menemään eikä enää tekemään syntiä. Tämä historiallinen kohtaaminen paljastaa armahtamisen todellisen hinnan ja syvyyden, sillä Jeesus ei tarjonnut halpaa armoa, joka katsoo vääryyttä sormien läpi, vaan kalliin armon, jossa hän itse asettui tuomitun naisen ja kivittäjien väliin, ottaen symbolisesti vastaan sen häpeän ja hylkäämisen, joka kuului naiselle. Kun fariseukset poistuivat paikalta vanhimmasta alkaen, he ymmärsivät, että heidän oma vanhurskautensa oli vain tomun päälle rakennettu naamio, mikä osoittaa kristillisen armahtamisen ytimen: me emme armahda toisiamme siksi, että rikos olisi vähäinen, vaan siksi, että meitä itseämme on kohdeltu Jumalan käsittämättömän laupeuden eli misericordian mukaisesti, sillä armahdus ei jätä ihmistä synnin valtaan, vaan sen synnyttämä kiitollisuus vapauttaa hänet uuteen elämään.
