Kirkkoherran kynästä – Kaksi vanhaa puuta
Sydämen kylvöstä kielen hedelmään: Miten Kristus parantaa ihmisen puheen ja olemuksen
Vuonna 387 Milanon katedraalin kastealtaan äärellä koettiin hetki, joka muutti kristillisen lännen historian. Nuori kirkkoisä Ambrosius asetti kätensä Pohjois-Afrikasta tulleen, pitkään sielunsa levottomuuden ja harhaoppien kanssa kamppailleen miehen päälle. Tämä mies oli Augustinus. Ambrosius ei ainoastaan opettanut häntä, vaan rukoili jatkuvasti hänen sisäisen parantumisensa puolesta, sillä Augustinuksen puhe ja loistava retoriikka olivat aiemmin palvelleet vain maallista kunnianhimoa ja tyhjyyttä. Kun kastevesi valui Augustinuksen ylle, hänen sydämensä parantui syvistä haavoista, ja tuosta hetkestä lähtien hänen suunsa lakkasi ylistämästä itseään ja alkoi julistaa Jumalan muuttumatonta armoa. Tämä historiallinen käännekohta havainnollistaa elävästi sitä, mistä Jeesus puhuu Matteuksen evankeliumin 12. luvun jakeissa 33–37: puhe ei ole koskaan irrallinen ilmiö, vaan se on suora heijastus sydämen sisäisestä tilasta, jonka vain Suuri Parantaja voi korjata.
Kun Jeesus opettaa, että puu tunnetaan hedelmästään ja että suu puhuu siitä, mitä sydän on tulvillaan, Hän asettuu suoraan juutalaisen perinteen ja vanhatestamentillisen viisauden ytimeen. Heprean kielessä sana sydän, lev (לב), ei merkitse pelkkää tunne-elämän keskusta, vaan ihmisen tahtoa, järkeä, tietoisuutta ja moraalisten valintojen ydintä. Juutalaisessa ajattelussa, kuten varhaisessa rabbinistisessa kirjallisuudessa ja viisauskirjallisuudessa opetetaan, ihmisen kieli on sydämen kynä. Jos ihmisen lev on haavoittunut, katkeroitunut tai synnin saastuttama, hänen puheestaan tulee tuhoavaa. Jeesus kohtaa tässä tekstiyhteydessä fariseukset, jotka ovat juuri syyttäneet Häntä toimimisesta Belsebulin voimalla. Fariseusten puhe paljastaa heidän sisäisen sokeutensa ja hengellisen sairauteensa, sillä he eivät kykene tunnistamaan Jumalan valtakunnan parantavaa läsnäoloa. He kärsivät siitä, mitä juutalainen perinne kutsuu pahaksi kieleksi (lashon hara), joka myrkyttää yhteisön ja erottaa ihmisen Luojastaan.
Tässä kohdassa Jeesus ilmestyy meille mitä syvimmässä merkityksessä Parantajana, kreikaksi Iatros (Ἰατρός). Kreikan tekstissä sana hedelmä, karpos (καρπός), viittaa luonnolliseen ja välttämättömään seuraukseen siitä, mitä puu imee juurillaan maaperästä. Jeesus osoittaa, ettei ihmisen puheongelmia ja ilkeyttä voida parantaa pelkällä ulkoisella käytöksen muuttamisella tai pelkillä moraalisilla säännöillä. Tarvitaan olemuksellinen muutos, sydämen parantaminen. Kun Jeesus sanoo ”tehkää puu hyväksi”, kreikan sana poiesate (ποιήσατε) on vahva kehotus toimintaan, mutta ihminen ei pysty tekemään itseään hyväksi. Se vaatii jumalallista interventiota. Lännen kirkon suuri teologi Hieronymus huomautti latinankielisessä raamatunkäännöksessään Vulgatassa, kuinka sydämen aarre, thesaurus (kreikan sanasta θησαυρός), määrittää sen, mitä ihminen tuo esiin. Jos Kristus, Jumalan Sana ja Parantaja, saa asua uskon kautta ihmisen sydämessä, tästä sisäisestä aarrekammiosta alkaa virrata parantavia, rakentavia ja elämää antavia sanoja.
Lännen kirkon liturgisessa perinteessä tämä teksti kytkeytyy syvästi parannuksen, katumuksen ja hengellisen uudistumisen teemoihin, erityisesti suuren paaston aikana. Katolisessa ja läntisessä liturgiassa rukoillaan usein suun ja huulten puolesta, jotta ne olisivat otollisia Jumalalle, kuten messun alussa lausuttavassa psalminkatkelmassa: ”Herra, avaa minun huuleni, niin minun suuni julistaa sinun kiitostasi.” Tämä liturginen käytäntö tunnustaa, että puheemme pyhitys on riippuvainen Jumalan armosta. Modernit ja arvostetut raamatunopettajat, kuten Martyn Lloyd-Jones, ovat korostaneet tämän kohdan psykologista ja hengellistä syvyyttä toteamalla, että puheemme on oman sieluntilaamme tarkin ilmapuntari. Jos huomaamme puhuvamme jatkuvasti kyynisesti, arvostelevasti tai vihamielisesti, emme tarvitse vain itsekuria, vaan meidän on mentävä Polvistuen Kristuksen, sielujemme Parantajan, luokse ja pyydettävä Häntä puhdistamaan ne salatut haavat ja pelot, jotka synnyttävät tuon katkeruuden. Kristuksen parantava työ ulottuu ihmisen syvimpiin motiiveihin asti, vapauttaen meidät siitä turhien sanojen kuormasta, josta Jeesus varoittaa meidän joutuvan tilille tuomiopäivänä. Latinan sana rationem reddere (tilin tekeminen) muistuttaa meitä siitä, että jokaisella sanallamme on ikuisuusarvo ja painoarvo.
Käytännön elämässä tämä muutos näkyy siinä, miten kohtaamme lähimmäisemme arjen haasteissa. Ajatellaanpa perheenäitiä tai -isää, joka pitkän ja uuvuttavan työpäivän jälkeen palaa kotiin, missä odottaa sotku ja huutavat lapset. Luonnollinen, haavoittuneesta ja väsyneestä sydämestä nouseva reaktio saattaisi olla kiukkuinen huuto ja syyttävät sanat, jotka haavoittavat perheenjäseniä. Mutta kun ihminen on oppinut viemään väsymyksensä, haavansa ja riittämättömyytensä Jeesuksen parannettavaksi, sydämen maaperä muuttuu. Silloin samassa tilanteessa suusta voikin nousta rauhallinen, ymmärtäväinen ja rakkautta rakentava sana. Puu on tehty hyväksi, ja siksi hedelmäkin ravitsee ja parantaa ympärillä olevia sen sijaan, että se myrkyttäisi heidät. Kristus ei paranna meitä vain meidän itsemme tähden, vaan jotta meidän terveeksi tulleesta sydämestämme tulisi siunauksen ja elämän lähde muille ihmisille.
Tämä puheen ja sydämen täydellinen muuttuminen loisti kirkkaasti erään toisen historiallisen lääkärin ja parantajan elämässä vuosisatoja myöhemmin. Toisen maailmansodan synkkinä vuosina ranskalainen kristitty lääkäri ja teologi esiintyi julkisesti natsimiehitystä vastaan, mutta ei vihan tai koston sanoin, vaan kutsuen ihmisiä sisäiseen vapauteen ja Kristuksen rakkauteen. Kun hänet lopulta vangittiin ja vietiin keskitysleirille, hänen vankeustoverinsa kertoivat myöhemmin ihmeissään, kuinka tämän miehen suusta ei koskaan kuultu yhtäkään katkeria, kiroilevaa tai epätoivoista sanaa. Vaikka hänen ruumiinsa riutui nälästä ja kidutuksesta, hänen sydämensä oli niin syvästi juurtunut Jeesukseen, Suureen Parantajaan, että vaikeimmissakin olosuhteissa hänen suunsa tuotti vain lohdutuksen, uskon ja anteeksiannon sanoja kuoleville tovereilleen. Kun hän menehtyi leirillä juuri ennen sen vapauttamista, hänen viimeiset kuiskatut sanansa olivat kiitosta Jumalalle. Tämä tositapahtuma todistaa, että kun Kristus parantaa ihmisen sydämen juuria myöten, mikään ulkoinen pahuus ei voi pakottaa tuota puuta tuottamaan pahaa hedelmää, vaan uskovan suu kirkastaa Jumalaa elämässä, kuolemassa ja iankaikkisuudessa.
