Kirkkoherran kynästä – Uusi viini, uusi rakkaus
Kristityn vapaus perustuu Kristuksen läsnäoloon, joka tekee vanhat uskonnolliset muotomenot tarpeettomiksi ja kutsuu uskovan uuden liiton iloon. Golgatan tapahtumien ja historian valossa tämä totuus kirkastuu eräässä varhaisen kirkon dramaattisimmassa käännekohdassa, Jerusalemin apostolikokouksessa noin vuonna 48 jKr. Antiokian nuori, pakanakristityistä koostuva seurakunta oli ajautunut syvään kriisiin, kun Juudeasta saapuneet ankarat lainopettajat vaativat, että pelastuakseen pakanoiden oli pakko noudattaa Mooseksen lakia rituaalisine säädöksineen ja ympärileikkauksineen. Apostolit Pietari, Johannes ja Paavali seisoivat Jerusalemin neuvoston edessä puolustamassa evankeliumin ydintä kiihkeitä perinnäissääntöjen vaalijoita vastaan. Tuossa historiallisessa hetkessä kirkko joutui päättämään, pakotetaanko Kristuksen tuoma uusi elämä vanhan liiton rakenteisiin, vai uskalletaanko luottaa siihen vapauteen, jonka Messias oli omalla verellään ostanut. Kokous päättyi vapauden voittoon: apostolit ymmärsivät, ettei pakanoiden niskan päälle saanut asettaa ijestä, jota heidän isänsäkään eivät jaksaneet kantaa. Tämä ratkaiseva historiallinen hetki oli suoraa jatkumoa sille opetukselle, jonka Jeesus oli lausunut vuosikymmeniä aiemmin Galileassa, kun häneltä tultiin tiedustelemaan hänen opetuslastensa paastoamattomuutta.
Markuksen evankeliumin kohdassa Jeesuksen haastavat sekä Johanneksen opetuslapset että fariseukset, jotka kysyvät, miksi Jeesuksen seuralaiset eivät paastoa. Juutalaisessa perinnessä, erityisesti farisealaisessa hurskaudessa, paastolla oli vankka sija; vaikka Toora määräsi pakolliseksi vain yhden vuotuisen paastopäivän suurena sovituspäivänä eli Jom Kippurina, fariseukset paastosivat hurskaudesta kahdesti viikossa, maanantaisin ja torstaisin, kuten Luukkaan evankeliumin vertaus tullimiehestä ja fariseuksesta osoittaa. Heprean kielen sana paastolle on tsom (צוֹם), joka kantaa mukanaan itsensä nöyryyttämisen, katumuksen ja surun latausta kriisiaikoina. Jeesuksen vastaus kääntää tilanteen täysin päälaelleen, sillä hän käyttää kreikankielistä termiä hioí tú nymfónos (υἱοὶ τοῦ νυμφῶνος), häähuoneen pojat eli häävieraat, kuvaamaan opetuslapsiaan. Hän osoittaa, että sulhasen – hepreaksi hatan (חָתָן) – läsnäollessa surupaasto on mahdottomuus, sillä häät ovat juutalaisessa elämänmenossa suurin mahdollinen ilon ja juhlan täyttymys. Lännen kirkon suuri opettaja Augustinus muistuttaakin tekstikommentaareissaan, että Jeesus ei tässä tuomitse paastoa sinänsä, vaan osoittaa ajallisen sopivuuden: vanhan liiton varjot väistyvät, kun itse todellisuus ja uusi hengellinen vapaus koittaa.
Kristityn vapauden olemus tiivistyy kahteen Jeesuksen esittämään vertaukseen kutistumattomasta kankaasta ja uudesta viinistä. Kun Jeesus puhuu uudesta viinistä, kreikan alkuteksti käyttää sanaa oinon neon (οἶνον νέον), jota ei voida kaataa vanhoihin nahkaleileihin, askús palaiús (ἀσκοὺς παλαιούς). Latinaa käyttänyt läntinen teologinen perinne, kääntäessään tämän Vulgatassa muotoon vinum novum in utres veteres, näki tässä syvän sakramentaalisen ja moraalisen opetuksen. Pyhä Hieronymus selittää, että vanhat leilit kuvaavat lain kirjaimeen ja ihmistraditioihin kangistunutta sydäntä, joka ei kykene vastaanottamaan Pyhän Hengen dynaamista voimaa ilman, että se halkeaa. Jos uusi hengellinen vapaus yritetään pakottaa pelkäksi ulkoiseksi suorittamiseksi ja moraaliseksi paikkalapuksi – ikään kuin kristinusko olisi vain vanhan rituaalilain parantelua – seurauksena on hengellinen tuho ja entistä pahempi repeämä. Moderni raamatunopettaja David Pawson on korostanut juuri tätä samaa periaatetta huomauttamalla, että evankeliumi ei ole olemassa olevan uskonnollisuuden reformoimista tai moraalista hienosäätöä, vaan kokonaan uuden elämänmuodon synnyttämistä. Uusi viini vaatii uudet nahkaleilit, eli uudestisyntyneen sydämen ja mielen, joka toimii vapauden ja armon, ei lain pakon alla.
Tämä teologinen vapaus ei kuitenkaan tarkoita kurittomuutta, vaan se muuttaa radikaalisti suhteemme hengellisiin harjoituksiin. Juutalaisessa Misna-perinteessä ja myöhemmässä talmudisessa ajattelussa lakia kuvattiin usein ”ikeeksi”, jonka kantaminen oli hurskaan velvollisuus. Jeesus sen sijaan tarjoaa kevyen ikeen ja vapauden, jossa kristillinen askeesi tai hengelliset harjoitukset eivät ole Jumalan hyväksynnän ansaitsemista, vaan vastaus Hänen rakkauteensa.
Kun sulhanen otetaan pois – viitaten ristiinnaulitsemiseen ja ylösnousemukseen – opetuslapsetkin paastoavat, mutta he tekevät sen uuden liiton tietoisuudessa: ikävöiden ja odottaen Sulhasen lopullista paluuta, eivät pelosta tai rituaalisesta pakosta. Lännen kirkon liturgisessa perinteessä tämä heijastuu esimerkiksi paastonaikoina, jolloin ei paastota pelkän luopumisen vuoksi, vaan raivaamaan tilaa Jumalan uuden luomistyön kokemiselle.
Käytännön elämässä vanhat leilit edustavat usein meidän omia pinttyneitä ajatusmallejamme, suorituskeskeistä uskonnollisuuttamme tai kaavoja, joihin yritämme Jumalan toiminnan ahtaa. Jos mittaamme hengellistä tilaamme vain ulkoisilla suorituksilla tai muiden ihmisten asettamilla standardeilla, elämme vanhoissa leileissä, jotka ennen pitkää kuivuvat ja halkeavat arjen paineessa.
Hengellisen elämän tueksi ja vapauden sisäistämiseksi kirkon suuret ajattelijat ovat antaneet käytännön neuvoja, jotka muistuttavat meitä armon ensisijaisuudesta. Martin Luther kiteyttää kristityn vapauden paradoksaalisen ja kauniin luonteen lausumalla: ”Kristitty on täysin vapaa herra, eikä hän ole kenenkään alamainen; kristitty on täysin velvollinen palvelija, ja hän on kaikkien alamainen.” Tämä tarkoittaa, että uskomme perustus on vapaudessa omassatunnossa Jumalan edessä, mutta tämä vapaus synnyttää halun palvella lähimmäistä vapaaehtoisesti, ilman pakkoa.
Jos huomaat hengellisen elämäsi muuttuneen pelkäksi ilottomaksi rutiiniksi, on aika tarkistaa, oletko palannut vanhojen leilien keräämiseen. Läntisen hengellisyyden merkkihahmo, Geneven piispa Frans Salesilainen, opastaa uskovia lempeästi arjen keskellä: ”Älä vaadi itseltäsi täydellisyyttä yhdessä yössä, vaan pidä sydämesi vapaana ja rauhallisena; tee hengelliset harjoituksesi enemmän rakkaudesta kuin pelosta.” Kun annamme evankeliumin uudistaa itsemme, emme käytä vapautta itsekkyyden verhona, vaan elämme häähuoneen ilossa silloinkin, kun kohtaamme maailman vaivat ja vastoinkäymiset.
Tämä sama luottamus evankeliumin uutuuteen ja voimaan kantoi hedelmää vuosisatoja myöhemmin toisessa suuressa historiallisessa murroksessa, kun herätysliikkeet pyyhkäisivät Euroopan yli 1700-luvulla. John Wesley, metodismin isä, huomasi oman aikansa vakiintuneen anglikaanisen kirkon kangistuneen vanhoiksi leileiksi, joissa ulkonainen muoto oli säilynyt, mutta elävä usko ja Pyhän Hengen voima olivat kadonneet. Wesley ei suostunut sulkemaan Jumalan uutta viiniä kirkkorakennusten seinien sisäpuolelle, vaan hän astui rohkeasti ulkoilmaan, kaivosmiesten ja köyhien pariin, saarnaten pelastusta pelkästä armosta ja uskosta. Vaikka uskonnollinen herrasmiesluokka ja kirkon virkamiehet syyttivät häntä järjestyksen rikkomisesta ja perinteiden polkemisesta, Wesleyn sydämessä paloi sama vapaus, joka vallitsi Jerusalemin apostolikokouksessa ja Galilean hääjuhlassa. Nuo historialliset ulkoilmakokoukset, joissa tuhannet ihmiset murtuivat kyyneliin ja kokivat sydämen uudistumisen, osoittivat jälleen kerran todeksi Jeesuksen sanat: kun Jumalan uusi elämä murtautuu esiin, se luo itselleen uudet ja joustavat kanavat, jotka kestävät Hengen kuohunnan ja levittävät Kristuksen tuntemisen tuoksua kaikkialle maailmaan.
