Kirkkoherran kynästä: Seitsemänkymmentä kertaa seitsemän -Anteeksiannon ääretön talous
Vuonna 390 jKr. Rooman keisari Teodosius Suuri raivostui Thessalonikin kaupungin asukkaille, jotka olivat kapinassa surmanneet goottilaisen sotapäällikön. Keisari määräsi rangaistustoimenpiteen, jonka seurauksena kaupungin sirkukseen ansaan houkutelluista kansalaisista teurastettiin yli seitsemäntuhatta viatonta ihmistä. Kun uutinen tästä verilöylystä saavutti Milanon vaikutusvaltaisen piispan Ambrosiuksen, hän ei vaiennut maallisen mahdin edessä vaan vetäytyi kaupungista ja lähetti keisarille henkilökohtaisen, ankaran mutta syvän sielunhoidollisen kirjeen. Ambrosius ilmoitti keisarille, ettei tämä voisi osallistua ehtoolliselle ennen kuin tekisi julkisen parannuksen, sillä kirkko ei voisi kantaa viattoman veren tahrimaa lahjaa alttarille. Keisari Teodosius, maailman mahtavin mies, taipui: hän riisui keisarilliset tunnuksensa, astui Milanon katedraaliin katujana ja itki julkisesti syntejään anottaen anteeksiantoa Jumalalta ja seurakunnalta. Tämä historiallinen kohtaaminen ei ollut pelkkä poliittinen voimannäyttö, vaan elävä todistus siitä, miten lännen kirkon tulkintaperinne ymmärsi Matteuksen evankeliumin 18. luvun opetuksen: kukaan ei ole liian suuri alistumaan veljellisen nuhteen, sovituksen ja anteeksiannon hengelliseen lakiin.
Matteuksen evankeliumin kohta (Matt. 18:15–22) asettuu juutalaisen perinteen valossa suoraan Kolmannen Mooseksen kirjan (Lev. 19:17) jatkumoksi, jossa käsketään nuhtelemaan lähimmäistä suoraan, jottei kantaisi syntiä hänen tähtensä. Juutalaisessa viisauskirjallisuudessa ja rabbinisessa perinteessä, erityisesti Talmudiin kirjatussa viisaudessa, katsottiin usein, että ihmisen oli velvollisuus antaa anteeksi lähimmäiselleen kolme kertaa, sillä neljännellä kerralla rikkomus osoitti jo paatuneisuutta. Kun apostoli Pietari astuu Jeesuksen eteen ja kysyy, pitäisikö veljelle antaa anteeksi peräti seitsemän kertaa, hän ei suinkaan esitä pientä kysymystä vaan pyrkii olemaan poikkeuksellisen antelias ja ylittämään perinteiset lain vaatimukset yli kaksinkertaisesti. Heprealaisessa ajattelussa numero seitsemän (ševa, שֶׁבַע) kantaa mukanaan täydellisyyden ja liiton pyhyyden merkitystä. Pietari tarjoaa radikaalia, liitollisen täydellisyyden mittaa ihmisen hyvyydelle. Jeesuksen vastaus kuitenkin murentaa kaikki inhimilliset laskuopin säännöt: ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän (kreik. hebdomekontakis hepta, ἑβδομηκοντάκις ἑπτά).
Tämä kreikankielinen ilmaus on tarkka kaiku Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta (Gen. 4:24), jossa Kainin jälkeläinen Lameh kerskuu kostoa, joka kohtaa hänen loukkaajiaan seitsenkymmenkertaisesti. Jeesus ottaa tämän ikivanhan koston ja väkivallan matematiikan ja kääntää sen ylösalaisin: missä synti ja kosto moninkertaistuvat, siellä armon ja anteeksiannon on moninkertaistuttava vielä enemmän. Kyseessä ei ole uusi, kirjaimellinen laskuoppi – 490 kertaa – vaan vertauskuva äärettömyydestä.
Moderni raamatunopettaja David Guzik huomauttaa, että se, joka pitää kirjaa ja laskee rikkomuksia saavuttaakseen luvun 491, ei ole lainkaan ymmärtänyt anteeksiannon olemusta. Anteeksianto ei ole tekojen määrällistä mittaamista, vaan sydämen asennoitumista, joka luopuu kokonaan oikeudesta vaatia hyvitystä.
Ennen kuin Jeesus vastaa Pietarille anteeksiannon rajattomuudesta, hän asettaa seurakunnalle tarkan järjestyksen siitä, miten rikkomukset on käsiteltävä. Kreikankielinen teksti käyttää ilmaisua elanxson auton metaxy sou kai autou monou – ”nuhtele häntä kahden kesken”. Lännen kirkon isä, pyhä Augustinus, korostaa saarnoissaan tämän vaiheen ehdotonta salaisuutta ja rakkautta: jos sinä paljastat veljesi synnin muille ennen kuin olet puhunut hänelle kahden kesken, sinä et suinkaan korjaa vikaa vaan parjaat veljeäsi. Kyseessä on hengellinen lääkintätaito. Kirkkoisä Johannes Chrysostomos vertaa loukattua osapuolta lääkäriin, jonka tehtävänä ei ole huutaa potilaan haavasta koko kaupungille, vaan sitoa se vaivihkaa ja suojella parannettavaa häpeältä. Jos veli kuulee sinua, olet ”voittanut” hänet (kreik. ekerdesas), mikä viittaa kadonneen omaisuuden tai aarteen palauttamiseen.
Jos yksityinen keskustelu ei tuota tulosta, Jeesus neuvoo ottamaan mukaan yhden tai kaksi todistajaa, mikä noudattaa juutalaista lakia todistajien voimasta (Deut. 19:15). Vasta tämän jälkeen asia tuodaan seurakunnan (kreik. ekklesia) eteen. Mikäli rikkoja kieltäytyy kuulemasta seurakuntaakin, Jeesus sanoo: ”olkoon hän sinulle kuin pakana ja publikaani”. Tämä lause on usein ymmärretty pelkästään kylmäksi erottamiseksi, mutta lännen kirkon syvällisin teologinen perinne muistuttaa meitä siitä, miten Jeesus itse kohteli pakanoita ja publikaaneja. Hän hakeutui heidän seuraansa, söi heidän kanssaan ja kutsui heitä parannukseen. Publikaanista tuli apostoli Matteus. Siksi ”pakanaksi ja publikaaniksi” katsominen ei tarkoita vihaamista tai hylkäämistä, vaan sen tosiasian tunnustamista, että side on rikki, ja kyseinen ihminen on nyt asetettava uuden, evankelioivan ja pelastavan rakkauden kohteeksi. Juutalaisessa traditiossa suuri katumuksen ja kääntymyksen teema, tešuva (תְּשׁוּבָה), vaatii aina ihmiseltä aktiivista askeleiden ottamista kohti sovitusta, ja seurakunnan tehtävä on rukoilla tämän kääntymyksen puolesta.
Tässä yhteydessä Jeesus antaa lupauksen sitomisesta ja päästämisestä: ”Kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on sidottu taivaassa”. Latinankielinen Vulgata kääntää tämän ilmaisulla quaecumque alligaveritis super terram erunt ligata et in caelo. Juutalaisessa rabbinisessa kielenkäytössä sitominen (asar) ja päästäminen (hittir) tarkoittivat alun perin lainopillista valtaa julistaa jokin asia kielletyksi tai sallituksi. Jeesus siirtää tämän vallan opetuslapsilleen ja seurakunnalleen, mutta muuttaa sen luonteen koskemaan syntien anteeksiantamista ja sovintoa. Kun kaksi tai kolme kokoontuu Kristuksen nimessä, hän on heidän keskellään – ei pelkästään kuuntelemassa heidän rukouksiaan, vaan vahvistamassa sen anteeksiannon todellisuuden, joka palauttaa rikkonaisen ihmisen takaisin Jumala-yhteyteen.
Käytännön elämän tueksi ja hengelliseksi opasteeksi kristillisen historian suuret ajattelijat ovat jättäneet kirkkaita neuvoja siitä, miten tätä vaikeaa anteeksiannon tietä kuljetaan arkipäivässä. Pyhä Augustinus muistuttaa ihmisen omasta vajavuudesta ja sanoo: ”Jos et anna anteeksi sille, joka pyytää sinulta anteeksi, älä luule, että sinun omat syntisi annetaan anteeksi. Muista, että sinä rukoilet joka päivä: anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme.” moderni hengellinen kirjailija C.S. Lewis puolestaan valaisee anteeksiannon jatkuvaa luonnetta ja toteaa osuvasti: ”Kaikki ovat sitä mieltä, että anteeksianto on kaunis ajatus, kunnes heillä itsellään on jotakin anteeksiannettavaa.” Lewis jatkaa neuvoen, että anteeksianto ei ole tunne, vaan tahdon päätös kohdella toista ihmistä ilman vihaa, silloinkin kun tunteet vielä kapinoivat vastaan. Erityisen lohdullisen näkökulman Jumala-yhteyden syventämiseen tarjoaa puolestaan raamatunopettaja Corrie ten Boom, joka itse joutui antamaan anteeksi natsikeskitysleirin vartijalle. Hän kirjoitti kokemuksestaan: ”Anteeksianto on tahdon teko, ja tahto voi toimia riippumatta sydämen lämpötilasta. Kun Jumala käskee meitä antamaan anteeksi, Hän antaa myös voiman ja rakkauden tehdä sen, mitä Hän pyytää.”
Tämä salaisuus avaa meille uuden, elämää muuttavan näkökulman Jumala-yhteyteen: anteeksianto ei ole pelkästään moraalinen suoritus tai käsky, jonka täytämme omassa voimassamme, vaan se on Jumalan oman olemuksen virtaamista meidän kauttamme. Kun annamme anteeksi, me emme vain tee hyvää tekoa, vaan me astumme sisälle Jumalan kolmiyhteiseen elämään, jossa rakkaus ja armo vallitsevat. Se, joka kieltäytyy antamasta anteeksi, rakentaa vankilan, jonka vartijaksi hän joutuu itse. Anteeksianto vapauttaa ennen kaikkea sen antajan, sillä se katkaisee pahuuden ja vääryyden sitovan ketjun.
Palatkaamme lopuksi takaisin historian lehdille ja Milanon katedraaliin talvella 390 jKr. Kun keisari Teodosius Suuri oli polvistunut tuhkassa ja itkenyt rikkomustaan kuukausien ajan, koitti vihdoin joulupäivä, jolloin piispa Ambrosius julisti keisarin vapaaksi synnin siteistä ja päästi hänet takaisin ehtoollispöytään. Maailman mahtavin hallitsija otettiin vastaan kristittyjen veljeyteen ei keisarina, vaan armahdettuna syntisenä, veljenä muiden joukossa. Teodosius kuvasi myöhemmin tätä kokemusta elämänsä suurimmaksi vapaudeksi ja sanoi kokeneensa Jumalan todellisen läsnäolon vasta silloin, kun hän suostui veljellisen kurituksen ja anteeksiannon alle. Tämä historian tosi tapahtuma osoittaa meille, että kun suostumme kristillisen sovituksen, rehellisen kohtaamisen ja rajattoman anteeksiannon tielle, inhimilliset valta-asetelmat murenevat. Silloin astumme sisälle siihen todellisuuteen, jossa Kristus itse on kahden tai kolmen keskellä, ja jossa taivaallinen järjestys ja ääretön armo murtavat maanpäällisen vihan ja koston lait, synnyttäen uutta, syvää ja murtumatonta Jumala-yhteyttä.
