Kirkkoherran kynästä: Valmistettu tie – Jeesuksen lähettiläät
Syksyllä vuonna 66 jKr. Rooman Juudean prokuraattori Gessius Florus takavarikoi Jerusalemin temppelin aarrekammioista seitsemäntoista talenttia hopeaa, mikä laukaisi raivokkaan juutalaiskapinan. Kun keisari Neron legioona toisensa jälkeen marssi sammuttamaan kapinaliekkejä, pienen galilealaisen Nasaretilaisen seuraajat muistivat vuosikymmeniä aiemmin annetun käskyn: he eivät tarttuneet miekkaan, vaan pakenivat Jordanvirran taakse Pellaan. Tämä historiallinen pako ei ollut pelkuruutta, vaan osoitus siitä, että he ymmärsivät olevansa matkalla aivan toisenlaisessa valtakunnassa ja tehtävässä. Heidät oli kasvatettu siihen erikoislaatuiseen lähettiläisyyteen, jonka perustan Jeesus laski lähettäessään seitsemänkymmentä kaksi opetuslastaan edellään jokaiseen kaupunkiin ja kylään, johon Hän itse aikoi mennä. Tämä Luukkaan evankeliumin kymmenennen luvun kuvaus ei ollut vain hetkellinen käytännön järjestely, vaan universaali malli siitä, mitä merkitsee olla Kristuksen edustaja vihamielisessä tai välinpitämättömässä maailmassa.
Kun Jeesus valitsi ja lähetti nämä seitsemänkymmentä (tai joissakin käsikirjoituksissa seitsemänkymmentäkaksi) opetuslasta, luku itsessään kantoi valtavaa teologista ja historiallista painolastia. Juutalaisessa perinteessä, erityisesti Ensimmäisen Mooseksen kirjan kymmenennen luvun kansojen luettelossa, maailman katsottiin koostuvan seitsemästäkymmenestä pakanakansasta. Myös Jerusalemin suuri neuvosto, Sanhedrin, peilasi tätä rakennetta. Lähettämällä juuri tämän määrän Jeesus osoitti profeetallisesti, että evankeliumi oli tarkoitettu ylittämään Israelin rajat ja saavuttamaan koko tunnetun universumin. Kreikankielinen alkuteksti käyttää tässä yhteydessä verbiä apostello (ἀποστέλλω), joka viittaa virallisen valtuutetun lähettämiseen matkaan määrätyn tehtävän kanssa. Kyse ei ollut pelkästä kuljeskelusta, vaan kuninkaallisesta diplomaattitehtävästä. Heprealaisessa oikeudellisessa ajattelussa tätä taustaa valaisee instituutio nimeltä šaliach (שליח), jonka periaatteen mukaan ”miehen lähettiläs on kuin mies itse”. Kun opetuslapset astuivat kylään, he eivät edustaneet omia mielipiteitään, vaan kantavat mukanaan Lähettäjänsä täyttä auktoriteettia ja läsnäoloa.
Lännen kirkon rikas tulkintaperinne on aina nähnyt tässä kohdassa pappeuden ja maallikkolähetyksen syvän yhteyden. Pyhä Augustinus muistuttaa saarnoissaan, että siinä missä kaksitoista apostolia edustivat piispojen virkaa, nämä seitsemänkymmentä edustavat presbyteerejä ja kaikkia niitä uskovia, jotka murtavat elämän leipää arjen keskellä. Augustinus korostaa latinalaista ilmaisua messis multa, operarii autem pauci – elonkorjuuta on paljon, mutta työmiehiä vähän. Hänen mukaansa elonkorjuu on Jumalan jo valmiiksi saattamaa työtä ihmisten sydämissä, ja lähettiläiden tehtävä on vain kerätä talteen se, minkä Pyhä Henki on jo kypsentänyt. Moderni raamatunopettaja David Pawson täydentää tätä näkyä toteamalla, että nykyajan kristityt usein rukoilevat Jumalaa siunaamaan heidän omia suunnitelmiaan, kun Jeesus käskee rukoilemaan elonkorjuun Herralta lisää työntekijöitä Hänen valmiiseen suunnitelmaansa. Lähettiläs ei siis luo herätystä, vaan löytää sen paikoista, joihin Herra on hänet jo edeltä lähettänyt.
Matkaohjeet, jotka Jeesus antaa, ovat radikaaleja ja sotivat kaikkea inhimillistä turvallisuushakuisuutta vastaan. Heitä kielletään ottamasta mukaan rahakukkaroa, laukkua tai jalkineita. Kreikan sana bautis (βαυτίς) tai yleisemmin laukkua tarkoittava pera (πήρα) viittasi usein kyynikkofilosofien kerjuupussiin. Jeesuksen lähettiläät eivät saaneet mukautua aikansa uskonnollisten puhemiehistöjen tai kiertävien viisaudenkaupustelijoiden muottiin, jotka elivät muiden kustannuksella. Heidän oli elettävä täydellisessä riippuvuudessa vieraanvaraisuudesta. Tämä vaatimus heijastelee vanhaa juutalaista säädöstä, jonka mukaan Temppelivuorelle ei saanut astua sauvan, kenkien tai rahavyön kanssa, koska koko alue oli pyhitetty Jumalan kohtaamiseen. Jeesus tekee arjen lähetyskentästä Temppelivuoren: maailma on pyhä herätyksen näyttämö, jossa luottamus Jumalan providenssiin, providentia Dei, on paras varustus. Kirkkoisä Johannes Krysostomos kirjoittaa tästä osuvasti: ”Suurin ihme ja voitonmerkki on se, että opetuslapset ilman mitään ulkonaista turvaa voittivat maailman vastustuksen.”
Lähettiläiden kantama tervehdys, shalom (שלום) tai kreikaksi eirene (εἰρήνη), ei ollut pelkkä kohtelias hyvän päivän toivotus, vaan Jumalan valtakunnan murtautumista esiin. Jos talossa oli ”rauhan lapsi”, rauha jäi sinne; jos ei, se palasi lähettäjälle. Tämä osoittaa, että evankeliumin vastaanottaminen on mysteeri, joka paljastaa sydämen tilan. Juutalaisessa ajattelussa rauha tarkoittaa kokonaisvaltaista hyvinvointia, oikeudenmukaisuutta ja liiton täyttymistä. Kun lähettiläät söivät sitä, mitä heille tarjottiin, he rikkoivat juutalaisten puhtaanapitosäädösten tiukimmat rajat osoittaakseen, että ihmissuhde ja valtakunnan yhteys ovat tärkeämpiä kuin ulkonaiset rituaalit.
Dietrich Bonhoeffer, moderni teologi ja marttyyri, tiivistää tämän opetuslapsuuden ehdottomuuden ja hengellisen elämän ytimen sanoihin, jotka toimivat neuvoja jokaiselle nykyajan uskovalle: ”Kun Kristus kutsuu ihmisen, hän käskee tätä tulemaan ja kuolemaan.” Tämä kuolema on kuolemaa omalle mukavuudelle, omille ennakkoluuloille ja tarpeelle kontrolloida omaa elämäänsä. Vain tyhjin käsin kulkeva lähettiläs voi täyttyä Kristuksen voimalla.
Käytännön tasolla tekstin käsky olla siirtymättä talosta taloon opettaa meille uskollisuutta pienten ja usein vaatimattomien alkujen keskellä. Lähettilään ei tule etsiä parempaa sosiaalista asemaa, mukavampaa majoitusta tai vaikutusvaltaisempia ystäviä, vaan investoida syvästi niihin ihmisiin, jotka Jumala on hänen eteensä asettanut. Ranskalainen mystikko ja ajattelija Blaise Pascal on antanut tähän sisäisen elämän tueksi ohjeen, joka puhuttelee nykyajan levotonta ihmistä: ”Kaikki ihmiskunnan ongelmat johtuvat siitä, ettei ihminen osaa istua hiljaa omassa huoneessaan.” Kun opimme pysymään siinä paikassa ja niiden ihmisten luona, johon meidät on lähetetty – olipa se perhe, työpaikka tai pieni seurakuntayhteisö – alamme kantaa pysyvää hedelmää. Silti Jeesus muistuttaa myös hylkäämisen todellisuudesta. Kaupungeissa, jotka eivät ota lähettiläitä vastaan, heidän on pyyhittävä pölykin jaloistaan. Tämä latinalaisen perinteen korostama excussio pulveris ei ole vihan vaan todistuksen merkki: Jumala kunnioittaa ihmisen vapaata tahtoa ja valintaa kieltäytyä pelastuksesta, mutta vastuu jää kieltäytyjälle itselleen.
Kun vuosisadat kuluivat Pellan paon jälkeen, kristinusko levittäytyi Rooman valtakunnan valtateitä pitkin imperiumin reunoille saakka juuri tämän Luukkaan tekstin dynamiikan ansiosta. Vuonna 251 jKr., kun kammottava Cyprianuksen aikainen rutto raivosi Karthagossa ja pakanat hylkäsivät omat sairaat perheenjäsenensä kaduille kuolemaan tartunnan pelossa, piispa Cyprianus kokosi kristityt ja lähetti heidät takaisin kaupungin slummeihin. He eivät ottaneet mukaan suojavarusteita tai lääkkeitä, joita ei ollut olemassa, vaan he menivät paljain käsin, kantaen mukanaan vain Kristuksen rauhaa ja valmiutta palvella vihamiehiään. Tämä historiallinen teko muutti koko Pohjois-Afrikan uskonnollisen maiseman. Se osoitti todeksi sen, minkä Jeesus oli opettanut seitsemällekymmenelle: kun lähettiläät luopuvat omasta turvastaan ja suostuvat alttiiksi elonkorjuun tähden, valtakunta tulee lähelle, ja pimeyden vallat joutuvat perääntymään. Meidät on kutsuttu samaan ketjuun, astumaan rohkeasti arkeen ja luottamaan siihen, että Lähettäjän auktoriteetti kantaa silloinkin, kun kuljemme lampaina susien keskellä.
