Kirkkoherran kynästä – Elämän Herra kuoleman varjon maassa
Kevätpäivän aurinko laski Öljymäen taakse, kun Jerusalemin itäpuolella sijaitsevassa Betanian kylässä vallitsi murtunut hiljaisuus. Lasarus, Martan ja Marian veli, oli maannut haudassaan jo neljä päivää, ja idän kuuman ilmaston vuoksi mätänemisprosessi oli vääjäämättä alkanut. Kun tieto Jeesuksen saapumisesta saavutti surutalon, Martta riensi Häntä vastaan juutalaisen tavan mukaisen repivän surun keskeltä. Kohtaamisessa tiivistyi inhimillisen epätoivon ja heräävän toivon välinen jännite, kun Martta lausui: ”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.” Hetkeä myöhemmin Maria lankesi Jeesuksen jalkojen juureen samoilla sanoilla, itkien niin syvästi, että se kosketti Jeesuksen sielua paimenellisen järkytyksen ja säälin vallassa. Historiallinen tosiasia oli peruuttamaton: ihminen oli kuollut, hauta oli suljettu raskaalla kivellä, ja omaiset kokivat luopumisen lopullisuuden. Jeesus ei kuitenkaan kohdannut kuolemaa vain filosofisena välttämättömyytenä, vaan vihollisena, jonka Hän oli tullut kukistamaan tuomalla elämän sinne, missä hallitsi turmelus.
Tämän historiallisen draaman ytimessä sykkii teologinen totuus Jeesuksesta elämän antajana, mikä avautuu syvällisesti alkukielten kautta. Kun Jeesus sanoo olevansa ylösnousemus ja elämä, kreikan kielen sana zoe (ζωή) ei viittaa vain biologiseen olemassaoloon (bios), vaan jumalalliseen, katoamattomaan elämään, joka virtaa Isästä. Juutalaisessa perinteessä ja hepreankielisessä ajattelussa tämä kytkeytyy sanaan chaim (חיים), joka esiintyy monikossa osoittaen elämän moninaisuutta, täyteyttä ja sen pyhyyttä Jumalan lahjana. Lännen kirkon latinalaisessa perinteessä, erityisesti Vulgatassa, Jeesuksen julistus kuuluu monumentaalisesti: ”Ego sum resurrectio et vita.” Pyhä Augustinus painottaa tässä yhteydessä, että Kristus ei ainoastaan lahjoita elämää ulkoisena tekona, vaan Hän on itse se Elämä, joka nielee kuoleman. Kun Jeesus Johanneksen tekstin mukaan ”jyrähtää hengessään” (enebrimesato to pneumati), kyseessä ei ole pelkkä surun kyynel, vaan pyhä viha kuoleman tyranniaa kohtaan. Tämä vastaa juutalaista käsitystä Jumalan kiivaudesta (kana), joka nousee puolustamaan luotuaan turmeluksen valtaa vastaan.
Kirkkoisät ja raamatunopettajat kautta vuosisatojen ovat nähneet Betanian tapahtumissa mysteerin, jossa Jumalan poika kohtaa ihmisen alhaisuuden. Johannes Krysostomos huomauttaa, että Jeesus viivytteli tahallaan kaksi päivää osoittaakseen ihmeen historiallisen todellisuuden: kenenkään ei pitänyt luulla Lasaruksen vain pyörtyneen. Lännen kirkon suuri opettaja Gregorius Suuri vertaa neljä päivää haudassa ollutta Lasarusta syntiin, joka on jo muodostunut pinttyneeksi tavaksi, mutta jonka Kristuksen ääni voi silti herättää eloon. Moderni raamatunopettaja C.S. Lewis puolestaan muistuttaa, että Jeesuksen ihmeet eivät ole luonnon lakien rikkomista, vaan sen prosessin kiidyttämistä, minkä Jumala tekee joka tapauksessa; Hän, joka luo elämän kohdussa ja herättää luonnon keväisin, teki Betaniassa silmänräpäyksessä sen, minkä Hän tekee kerran kaikille uskoville. Juutalainen perinne opettaa sielun viipyvän haudan läheisyydessä kolme päivää, mutta neljäntenä päivänä toivo heräämisestä oli inhimillisesti katsottuna lopullisesti mennyt. Juuri tähän toivottomuuden ytimeen Jeesus astuu osoittaen olevansa Adonai ha-Chaim, elämän Herra, jolle mikään inhimillinen mätänemistila ei ole liian pitkälle etennyt.
Tämä teologinen todellisuus ei jää vain historialliseksi monumentiksi, vaan se kutsuu nykyihmistä hengelliseen uudistumiseen ja käytännön elämänasenteen muutokseen. Kun arjen huolet, masennus tai hengellinen kuolema saavat sydämen tuntumaan Betanian pimeältä hautakammiolta, Kristuksen huuto kaikuu edelleen: ”Tule ulos!” Se on kutsu jättää taakseen menneisyyden siteet ja käärinliinat. Käytännön elämässä tämä tarkoittaa luottamusta Jumalan aikatauluihin silloinkin, kun Hän näyttää viipyvän ja kun tilanteemme vaikuttavat inhimillisesti katsottuna jo ”haisevilta” ja toivottomilta. Kuten uskonpuhdistaja Martti Luther on osuvasti todennut: ”Vaikka olisit kuollut ja mädäntynyt syntiesi tähden, älä epäile, sillä Kristuksella on sana, joka herättää sinut eloon.” Hengellisen elämän tueksi ja sisäisen rauhan löytämiseksi moderni hengellinen kirjailija Henri Nouwen antaa käytännön neuvon sydämen pimeyden kohtaamiseen: ”Älä pelkää katsoa hautaasi, sillä Kristus ei seiso siellä tuomitsemassa, vaan itkemässä kanssasi ja kutsumassa sinua uuteen vapauteen.” Kun ihminen oppii Martan tavoin sanomaan vaikeuksien keskellä ”Amen” – uskon ja luottamuksen sanan – hän alkaa nähdä Jumalan kirkkauden arkisessa todellisuudessaan.
Historiallinen kertomus saavuttaa dramaattisen huipentumansa hautaluolan suulla, missä kivi oli vihdoin vieritetty syrjään. Jeesus katsoi ylös taivaaseen, kiitti Isäänsä siitä, että tämä oli kuullut Häntä, ja huusi suurella äänellä: ”Lasarus, tule ulos!” Silloin tapahtui se, mikä oli fysiologisesti mahdotonta: kuollut mies tuli ulos haudasta, jalat ja kädet käärinliinoihin sidottuina ja kasvot hikiliinalla peitettyinä. Paikalla olleet juutalaiset saattoivat omin silmin nähdä ja käsillään koskettaa miestä, joka oli hetkeä aikaisemmin ollut vain kalmankuinen ruumis, mutta joka nyt hengitti, liikkui ja palasi kotiinsa aterioimaan ystäviensä kanssa. Tämä Betanian tomuisella tiellä tehty reaalihistoriallinen ihme pysyy murtumattomana todistuksena siitä, että kuolema on saanut voittajansa. Se muistuttaa jokaista sukupolvea siitä, että Jeesus Kristus ei tarjoa vain uskontoa tai moraalisia sääntöjä, vaan Hän antaa todellisen, historiallisen ja iankaikkisen elämän, joka kantaa ihmisen läpi tämän maailman varjojen aina iäisyyden aamuun asti.
