Kirkkoherran kynästä – Elämän eväät
Uskollisuuden sinetti Karthagon hiekalla – kuinka leiviskät kantavat läpi kuolemanvarjon
Vuonna 203 jKr. Karthagon loisteliaassa rannikkokaupungissa, nykyisen Tunisian alueella, nuori aristokraatti Vibia Perpetua seisoi Rooman prokonsuli Hilarianuksen edessä pimeässä oikeussalissa. Perpetualla oli sylissään vastasyntynyt vauvansa, ja hänen murtunut isänsä rukoili polvillaan, että tytär uhraisi keisarin puolesta pelastaakseen henkensä. Perpetualle oli annettu kaikki tämän maailman talentit: ylhäinen syntyperä, paras mahdollinen sivistys ja loistava tulevaisuus. Hän kuitenkin tiesi, että suurin hänelle uskottu lahja oli kristillinen usko – leiviskä, jota ei voinut piilottaa maahan mukavuuden tai edes oman hengen säästämiseksi. Rooman valtakunnan raaka todellisuus vaati tilintekoa siitä, kuka omisti ihmisen elämän, ja tämä varhaisen kirkon historian parhaiten dokumentoitu marttyyrikuolema näyttää, mitä merkitsee tinkimätön uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa.
Matteuksen evankeliumin 25. luvun vertaus talenteista iskee suoraan tähän Perpetuan kohtaamaan valintatilanteeseen. Juutalaisessa ajattelussa ja Talmudin opetuksissa korostetaan, että ihminen on Jumalan maailmassa vain vuokralainen ja taloudenhoitaja, gabai, jonka velvollisuus on vaalia Luojan omaisuutta. Heprean sana emunah (אֱמוּנָה) ei tarkoittanut varhaisille kristityille tai juutalaisille oppineille vain mielen sisäistä vakaumusta, vaan se oli toiminnallista luotettavuutta, joka punottiin arjen tekoihin. Kun evankelista Matteus käyttää kreikan sanaa pistos (πιστός), hän kuvaa juuri tällaista luotettavaa ja periksiantamatonta palvelijaa.
Vertauksen isäntä jakaa palvelijoilleen talentteja, kreikaksi talanton (τάλαντον), mikä edusti antiikin maailmassa valtavaa varallisuutta. Yksikin talentti vastasi tavallisen työläisen usean vuosikymmenen palkkaa, mikä osoittaa, ettei Jumala anna kenellekään vähäpätöisiä tai merkityksettömiä lahjoja. Kirkkoisä Johannes Krysostomos korostaa saarnoissaan, että nämä talentit tarkoittavat kunkin ihmisen kykyjä, varoja, vaikutusvaltaa ja hengellistä ymmärrystä, jotka on annettu eteenpäin jaettaviksi, ei omistettaviksi. Kahden ensimmäisen palvelijan toiminta ilmentää latinankielistä käsitettä fidelitas – aktiivista, hedelmää tuottavaa uskollisuutta, joka tarttuu toimeen viipymättä.
Juutalaisen perinteen teos Pirkei Avot muistuttaa, että ”päivä on lyhyt ja työmäärä on suuri, mutta työnantaja kiirehtii”. Uskolliset palvelijat elivät tässä terveessä kiireen tunnussa, ymmärtäen isännän antaman luottamuksen arvon. Kolmannen palvelijan kohdalla teksti paljastaa ihmismielen synkimmän ansan: pelon ja passiivisuuden. Hän kaivaa kuopan maahan ja kätkee herransa rahan. Kreikan sana okneros (ὀκνηρός) ei merkitse vain fyysistä laiskuutta, vaan syvää, halvaannuttavaa epäröintiä ja haluttomuutta kantaa vastuuta.
Moderni raamatunopettaja John Stott on todennut, että kolmannen palvelijan suurin synti oli passiivisuus; hän ei tuhlannut isäntänsä omaisuutta synnissä, vaan hän teki siitä hedelmättömän. Tämä palvelija loi mielessään kuvan ankarasta ja epäoikeudenmukaisesta isännästä, ja tämä vääristynyt jumalakuva esti häntä toimimasta. Käytännön elämässä tämä näkyy usein silloin, kun ihminen vetäytyy seurakunnan tai lähimmäisten palveluksesta vedoten omiin puutteisiinsa tai peläten epäonnistumista ja muiden arvostelua. Lahjan hautaaminen on aina epäluottamuslause Antajan hyvyydelle.
Kun tilinteon hetki koittaa, isäntä vaatii sitä, mitä latina kutsuu termillä ratio – tarkkaa selvitystä ja laskelmaa hoidetusta omaisuudesta. Ensimmäiset palvelijat saavat kutsun astua Herransa iloon, mikä kirkkoisä Augustinuksen mukaan tarkoittaa sitä, ettei palkka ole jotakin ulkoista, vaan täydellistä osallisuutta Jumalan omasta olemuksesta ja levosta. Kelvoton palvelija sen sijaan menettää sen vähänkin, mitä hänellä oli, sillä käyttämätön hengellinen lahja surkastuu ja kuolee. Teologi Dietrich Bonhoeffer muistutti tästä varoittaessaan ”halvasta armosta”, joka ei muuta ihmisen elämää eikä vaadi kuuliaisuutta. Jumalan lahjojen hoitaminen vaatii rohkeutta asettaa itsensä alttiiksi ja luottaa siihen, että Jumala antaa kasvun.
Kun Perpetua lopulta astui Karthagon amfiteatterin hiekalle sotilaiden ja villipetojen eteen, vaihtuivat sanat käytännön teoiksi. Hän ei ollut enää pelokas nuori äiti, vaan loppuun asti uskollinen taloudenhoitaja. Historialliset marttyyriaktat kertovat, kuinka hän auttoi omilla käsillään tärisevää gladiaattoria ohjaamaan miekan terän kurkkunsa kohdalle, kun sotilas epäröi. Perpetua ei suostunut hautaamaan uskonsa ja todistuksensa talenttia Rooman valtakunnan pelon alle.
Hänen kuolemansa ei ollut tappio, vaan äärimmäinen uskollisuuden ja voiton hetki, joka sytytti varhaisen kirkon sellaiseen kasvuun, jota Rooman miekka ei kyennyt pysäyttämään. Hän sijoitti elämänsä talentin suoraan ikuisuuteen, ja amfiteatterin verinen hiekka muuttui maaperäksi, josta nousi uusi kristillinen sukupolvi. Perpetuan elämä ja kuolema osoittivat todeksi sen, minkä Matteus oli tallentanut evankeliumiinsa: se, joka uskaltaa kuluttaa itsensä ja lahjansa loppuun saakka Isännän kunniaksi, ei astu pimeyteen, vaan siirtyy suoraan vaivasta suuren Jumalan muuttumattomaan ja ikuiseen iloon.
