Kirkkoherran kynästä – Armon altaalta kiitollisuuden temppeliin
Arkeologiset kaivaukset Jerusalemin vanhassa kaupungissa, nykyisen Pyhän Annan kirkon tontilla, ovat paljastaneet kaksi valtavaa, syvää allasta, joita erottaa toisistaan patoseinä. Tämä löytö todistaa historiallisesti todeksi Johanneksen evankeliumin viidennen luvun kuvauksen Lammasportin lähellä sijainneesta Betesdan altaasta, jota ympäröi viisi pylväskäytävää. Alue toimi toisen temppelin kaudella sekä juutalaisena puhdistusaltaana eli mikvenä että paikkana, johon sokeat, rammat ja halvaantuneet kokoontuivat etsimään parannusta. Altaiden pohjalla ja raunioissa voi yhä aistia historian painon: vuosisatojen ajan ihmiset makasivat näillä kivillä odottaen veden kuohumista, ankkuroituna epätoivoon ja katkeruuteen. Tähän todelliseen, hikiseen ja kärsimyksentäyteiseen miljööhän astui Jeesus Nasaretilainen erään juutalaisen juhlan aikana, kohdaten miehen, joka oli sairastanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta.
Evankelista Johannes nimeää paikan hepreaksi nimellä Bethesda (בֵּית חֶסֶד, Beit Chesed), mikä tarkoittaa ”Laupeuden taloa” tai ”Armon huonetta”. Nimi kantaa syvää teologista ironiaa, sillä kolmekymmentäkahdeksan vuotta maannut mies ei ollut kokenut laupeutta ihmisiltä. Juutalaisessa perinnessä luku kolmekymmentäkahdeksan rinnastuu suoraan Israelin erämaavaelluksen rangaistusvuosiin ennen luvatun maan saavuttamista, kuten viidennessä Mooseksen kirjassa osoitetaan.
Mies edustaa hengellistä halvaannusta, jossa odotetaan ulkoista, mekaanista ihmettä, kun taas todellinen elämän antaja seisoo hänen edessään. Kun Jeesus kysyy kreikankielisellä ilmaisulla ”Theleis hygiēs genesthai?” eli ”Tahdotko tulla terveeksi?”, mies ei vastaa myöntävästi vaan alkaa valittaa yksinäisyyttään: minulla ei ole ketään, joka vie minut altaaseen. Hän oli lukkiutunut katkeruuden kehään, jossa muiden onnistuminen herätti vain kateutta.
Lännen kirkon suuri opettaja, kirkkoisä Augustinus, analysoi tätä kohtaa syvällisesti ja muistuttaa, että viisi pylväskäytävää kuvaavat Mooseksen lakia, joka paljastaa synnin ja sairauden mutta ei kykene sitä parantamaan. Latinankielisessä raamatunkäännöksessä, Vulgatassa, Jeesuksen käsky kuuluu: ”Surge, tolle grabatum tuum, et ambula” – ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele”. Parantuminen tapahtuu silmänräpäyksessä, täysin ilman altaan vettä, pelkän Jumalan Sanan voimasta. Tämä osoittaa, että Jumalan armo (gratia) on täysin ansaitsematonta. Moderni raamatunopettaja Charles Spurgeon korostaa, että mies ei osoittanut edes uskoa ennen parantumistaan, vaan Jeesus valitsi hänet puhtaasta suvereenista armostaan. Armo vaatii kuitenkin vastaukseksi sydämen asenteen, jota kreikan kieli kutsuu sanalla eucharistia – kiitollisuus.
Ihmeen jälkeen Jeesus katosi väkijoukkoon, ja parantunut mies joutui uskonnollisten johtajien kuulusteltavaksi sapatin rikkomisesta. Myöhemmin Jeesus löytää miehen uudelleen, mutta paikka on vaihtunut: mies ei ole enää Bethesda-altaan kurjuudessa vaan Jerusalemin temppelissä, juuri siellä, missä uhrataan kiitosuhreja. Temppeli oli juutalaisessa kulttuurissa kiitollisuuden ja ylistyksen keskus. Kohtaaminen temppelissä paljastaa kiitollisuuden hengellisen luonteen. Johannes Chrysostomos ylistää miehen kestävyyttä, mutta Jeesuksen sanat miehelle ovat vakavat: ”Sinä olet tullut terveeksi; älä enää syntiä tee, ettei sinulle jotakin pahempaa tapahtuisi.” Synti ei tässä välttämättä viittaa sairauden alkuperään, vaan vaaraan langeta takaisin kiittämättömyyden ja hengellisen sokeuden tilaan, joka on pahempaa kuin mikään fyysinen halvaus.
Kiitollisuus ei ole vain tunne, vaan se on tahdon päätös elää todeksi saatua armoa. Kristillinen ajattelija Dietrich Bonhoeffer on sanonut käytännön elämän tueksi: ”Yhteisessä elämässämme kiitollisuus muuttaa muistelun pyhäksi iloksi.” Kun ihminen parantuu elämän haavoista tai kokee Jumalan väliintulon, kiitollisuuden osoittaminen vaatii mukavuusalueelta poistumista. Meidän on noustava ylös, otettava ”vuoteemme” – eli ne asiat, jotka ennen määrittivät heikkouttamme – ja kannettava niitä todistuksena Jumalan hyvyydestä. Käytännön tasolla tämä tarkoittaa sitä, että lakkaamme syyttämästä olosuhteita tai muita ihmisiä, kuten rampa teki altaalla, ja suuntaamme katseemme siihen, mitä meillä jo on. Toinen suuri ajattelija, C.S. Lewis, muistuttaa meitä hengellisestä valppaudesta: ”Meidän tulisi kiittää Jumalalta saamistamme lahjoista, mutta varottava rakastamasta lahjaa enemmän kuin Antajaa.” Jos unohdamme Antajan, lankeamme takaisin halvaantuneeseen itsekkyyteen.
Arkeologit ovat dokumentoineet, että Betesdan altaiden alue muuttui vuosisatojen kuluessa. Rooman valtakunnan aikana, kun juutalaiset oli karkotettu, pakanat rakensivat paikalle parantajajumala Asklepiokselle pyhitetyn kylpylän ja temppelin, yrittäen korvata todellisen laupeuden valheellisella mystiikalla. Kristillisellä ajalla, bysanttilaisesta kaudesta ristiretkeläisajalle saakka, paikalle pystytettiin massiivisia kirkkoja muistoksi Jeesuksen tekemästä ihmeestä. Nämä mahtavat kivirauniot, jotka seisovat Jerusalemissa tänäkin päivänä, ovat hiljaisia todistajia historian tosiasiasta: ihminen etsii aina apua sieltä, missä vesi liikkuu, mutta todellinen elämä ja vapaus löytyvät vain Hänen luotaan, joka sanoo: ”Nose ja kävele”. Betesdan altaan kivet muistuttavat meitä siitä, että suurin ihme ei ole fyysisen kehon terveys, vaan sydämen muuttuminen valittavasta raunioituneesta sielusta kiitolliseksi Jumalan temppeliksi.
