Kirkkoherran kynästä – Oikea aika
Profeetallinen hylkääminen ja ohitetut etsikkoajat: Nasaretin oppitunti historiassa
Vuonna 66 jKr. Rooman legioonat marssivat kohti Jerusalemia, mikä huipentui muutamia vuosia myöhemmin temppelin täydelliseen tuhoon ja juutalaisen yhteiskunnan luhistumiseen. Tämä kansallinen katastrofi oli historiallinen päätepiste prosessille, joka alkoi vuosikymmeniä aiemmin Galilean kukkuloilla, kun Jeesus Nasaretilainen rullasi auki Jesajan kirjan käärön omassa kotikaupungissaan. Luukkaan evankeliumin luvussa 4 (jakeet 23–30) kuvattu välikohtaus ei ollut vain paikallinen perheriita, vaan profeetallinen esinäytös koko kansakuntaa koskevasta draamasta. Kun Jeesus astui synagogaan, ilmassa oli suurta odotusta, mutta se muuttui hetkessä murhanhimoiseksi raivoksi, kun Hän paljasti kuulijoidensa sydämen asenteen. Nasaretilaiset vaativat ihmeitä ja etuoikeuksia omalle kylälleen, mutta Jeesus vastasi heille muistuttamalla, kuinka Elian ja Elisan päivinä Jumalan armo ohitti israelilaiset ja suuntautui pakanoiden – Sidonin foinikialaisen lesken ja Syyrian sotapäällikkö Naamanin – puoleen. Tämä synagogassa syttynyt raivo, joka ajoi kaupunkilaiset yrittämään Jeesuksen syöksemistä jyrkänteeltä, oli esimakua siitä hengellisestä sokeudesta, joka myöhemmin sinetöi koko Jerusalemin kohtalon, kun se ei tuntenut ”etsikkoaikaansa”.
Raamatullisen ja teologisen ymmärryksen valossa käsite ”etsikkoaika” kantaa mukanaan syvää historian ja pelastushistorian painoa. Heprean kielen sana pakad ja sen substantiivimuoto pekudah merkitsevät Jumalan suorittamaa katsomusta, vierailua tai tilintekoa, jossa Hän astuu ihmisen historiaan joko pelastuksena tai tuomiona. Kun Jumala ”vierailee” kansansa luona, kyseessä on etuoikeutettu armoikkuna, jolloin taivaan todellisuus tulee käsinkosketeltavan lähelle. Kreikan kielessä tätä ei kuvata pelkällä kronologisella ajalla eli khronoksella , vaan termillä kairos, joka tarkoittaa Jumalan asettamaa laadullista, strategista ja ratkaisevaa hetkeä. Luukkaan tekstissä etsikkoaika tiivistyy termiin episkope, jonka latina kääntää sanalla visitatio – Jumalan armahtava vierailu ihmisen luona. Etsikkoaika ei ole pysyvä olotila, vaan dynaaminen, ohimenevä mahdollisuus, jossa Jumala tarjoaa herätystä ja parannuksen paikkaa. Se on kuin maanviljelijän lyhyt kylvöaika tai lääketieteellinen kriittinen ikkuna, jossa potilaan elämä voidaan pelastaasta. Jos tämä hetki laiminlyödään, sydän paatuu ja armo vetäytyy, mikä johtaa väistämättä hengelliseen sokeuteen ja tuomioon.
Juutalaisessa perinteessä ja rabbiinisessa kirjallisuudessa, kuten Talmudissa ja Midrasissa, tunnistetaan vahvasti ajatus siitä, että Jumalan pyhyys ja Hänen läsnäolonsa (Shekhinah) voivat vetäytyä pois, jos kansa kieltäytyy kuulemasta Profeetan ääntä. Nasaretin synagogassa Jeesuksen kuulijat syyllistyivät juuri siihen, mitä juutalaiset viisaat kutsuvat hengelliseksi ylimielisyydeksi: he uskoivat, että pelkkä kansallinen identiteetti ja sukulaisuus Jeesukseen takaisivat heille Jumalan suosion ilman sisäistä katumusta. Jeesus iski suoraan tämän harhan ytimeen viittaamalla Eliaan ja Elisaan. Kirkkoisä Johannes Krysostomos huomauttaa tähän kohtaan liittyen, että nasaretilaiset kärsivät kateudesta ja hengellisestä ylpeydestä; he eivät halunneet nähdä Jumalan toimivan heidän omien rajoitustensa ulkopuolella. Samoin kirkkoisä Ambrosius korostaa, että Jumalan armo ei ole sidottu maantieteeseen tai verilinjatyyppiseen etuoikeuteen, vaan se virtaa sinne, missä on uskoa. Jos oma kansa hylkää Kairoksen, Jumala kääntyy pakanoiden puoleen, kuten Elian aikana tapahtui. Modernit konservatiiviset raamatunopettajat, kuten hienovarainen eksegeetti David Gooding, muistuttavat, että Nasaretin asukkaiden reaktio paljastaa ihmissydämen perimmäisen tragedian: kun Jumala vierailee liian lähellä ja arkiympäristössämme, me mieluummin torjumme Hänet kuin annamme Hänen paljastaa oman moraalisen vararikkomme.
Käytännön tasolla etsikkoajan ohittaminen näkyy usein modernissakin elämässä siinä, miten ihminen reagoi totuuteen. Ajatellaanpa tilannetta, jossa alkoholismista kärsivä henkilö saa lääkäriltään vakavan, mutta armollisen varoituksen: jos elämäntapa ei muutu nyt, maksa pettää peruuttamattomasti. Tämä hetki on lääketieteellinen etsikkoaika, armollinen herätys. Jos potilas suuttuu lääkärille, syyttää tätä ylimielisyydestä ja poistuu ovia paukuttaen, hän tekee täsmälleen saman kuin Nasaretin asukkaat Jeesukselle. Nasaretilaiset halusivat Jeesukselta vain ”temppuja” ja itsetuntonsa pönkittämistä, mutta kun Jeesus tarjosi heille totuutta heidän omasta hengellisestä köyhyydestään, he yrittivät tappaa Hänet. Kun Jumala antaa ihmiselle etsikkoajan – olipa se sairauden, elämänkriisin, saarnatun sanan tai omantunnon pistoksen kautta – se on aina kutsu astua ulos mukavuusalueelta ja kohdata oma syntisyys. Jos tämä hetki sivuutetaan ja vastataan vihalla tai välinpitämättömyydellä, omatunto paatuu. Jokainen hylätty kutsu tekee seuraavan kutsun kuulemisesta vaikeampaa, kunnes hengellinen korva ei enää erota Jumalan ääntä lainkaan.
Tämä hengellinen mekanismi sai historian näyttämöllä mitä pelottavimman vahvistuksen vuonna 70 jKr., kun roomalainen kenraali Titus piiritti Jerusalemin. Historioitsija Josefus kuvaa teoksessaan Juutalaissodan historia niitä kauhuja, nälänhätää ja sisäistä anarkiaa, jotka vallitsivat kaupungin muurien sisäpuolella ennen sen lopullista polttamista. Jeesus oli vain päiviä ennen ristiinnaulitsemistaan itkenyt Jerusalemin tilaa ja lausunut profeetalliset sanat: ”He kukistavat sinut maan tasalle… koska et tuntenut etsikkoaikaasi (episkope).” Nasaretin synagogassa alkanut torjunta oli saavuttanut huipentumansa Golgatalla, ja nyt historian kello löi tuomion hetkeä. Jumalan vierailu armossa oli päättynyt, ja sen tilalle tuli vierailu oikeudessa. Kun temppeli paloi poroksi ja satojatuhansia ihmisiä menehtyi, kyseessä ei ollut vain poliittinen tai sotilaallinen epäonni, vaan Nasaretissa hylätyn etsikkoajan suora ja traaginen seuraus. Tämä historian murtumakohta seisoo ikuisena muistutuksena siitä, että Jumalan tarjoama kairos on otettava vastaan silloin, kun se on tarjolla, sillä kun armoikkuna sulkeutuu, jäljelle jää vain historian omalakinen, ankara ja murtumaton oikeudenmukaisuus niin yksilöiden kuin kansakuntienkin kohdalla.
