Kirkkoherran kynästä – Sanoa vai tehdä
Sanoista tekoihin: Viinitarhan kutsu ja totuuden peili
Vuonna 386 jKr. Milanossa asuva arvostettu puhetaidon opettaja Augustinus istui ystävänsä Alypiuksen kanssa puutarhassa, syvän sisäisen kriisin murtamana. Hän oli saavuttanut kaiken maallisen kunnian, tunsi kreikkalais-roomalaisen filosofian ja kykeni pitämään puheita, jotka hurmasivat keisareita, mutta hänen sisäinen moraalinen todellisuutensa oli raunioina. Augustinus tiesi, mikä oli oikein, ja hän oli vuosia sanonut Jumalalle ”kyllä, mutta ei vielä”, kunnes naapuritalosta kuulunut lapsen laulu – tolle lege, tolle lege, ota ja lue – sai hänet avaamaan Paavalin kirjeen.
Tuo hetki muutti miehen, josta tuli Lännen kirkon merkittävin teologi, ja se havainnollistaa täydellisesti sitä pelottavaa kuilua, joka vallitsee ulkoisen suostumuksen ja sydämen todellisen kääntymyksen välillä. Tämä sama teema loistaa viiltävän kirkkaana Jeesuksen vertauksessa kahdesta pojasta, jonka Hän esitti Jerusalemin temppelissä vihaisille ylipapeille ja kansanvanhimmille vain päiviä ennen ristiinnaulitsemistaan. Matteuksen evankeliumin 21. luvun jakeissa 28–32 Jeesus asettaa kuulijansa peilin eteen, joka pakottaa kaikkein hurskaimmatkin katsomaan oman uskonnollisuutensa valheellisuutta silmästä silmään.
Kun tarkastelemme Jeesuksen esittämää kysymystä ”Mitä teistä tuntuu?”, Hän ei pyydä akateemista arviota, vaan käynnistää prosessin, jota kreikankielisessä idän teologisessa perinteessä kutsutaan termillä diagnosis (διαstandardi) ja exetasis (ἐξέτασις) – sielun perinpohjaiseksi tutkimiseksi. Vertauksen ensimmäinen poika, joka isän käskystä lähteä viinitarhaan vastaa röyhkeästi ”en tahdo”, mutta myöhemmin katuu ja menee, edustaa radikaalia suunnanmuutosta. Kreikan teksti käyttää tässä katumista tarkoittavaa sanaa metameletheis (μεταμεληθείς), joka viittaa tunneperäiseen murheeseen ja mielenmuutokseen, mutta Jeesuksen opetuksessa se kytkeytyy syvempään profeetalliseen käsitteeseen metanoia (μετάνοια), mielenlaadun kokonaisvaltaiseen uusiutumiseen. Tämä vastaa heprean sanaa teshuva (תשובה), joka juutalaisessa rabbinisessa perinteessä, erityisesti Talmudissa (Joma 86a), ymmärretään kirjaimelliseksi ”palaamiseksi” Jumalan luo. Juutalaisen ajattelun mukaan teshuva on niin voimakas, että se voi muuttaa tahalliset synnit ansioiksi, jos kääntymys syntyy rakkaudesta, ei vain pelosta. Ensimmäinen poika tekee juuri näin: hänen alkureaktionsa on kapina, mutta itsensä tutkimisen kautta hän riisuu naamionsa, kohtaa totuuden omasta tilastaan ja palaa isän tahtoon.
Toinen poika puolestaan edustaa hurskauden suurinta sudenkuoppaa, muodollista kuuliaisuutta ilman todellista sydämen sitoutumista. Hän vastaa isälleen kunnioittavasti ”kyllä, herra” (kreikaksi ego, kyrie), mutta ei menekään. Lännen kirkon latinankielisessä Vulgata-käännöksessä tämä kohta kuuluu eo, domine; et non ivit. Tämä poika käyttää hurskaita sanoja ja täyttää sosiaaliset odotukset, mutta hänen sisäinen todellisuutensa on täysin irrallaan hänen huulistaan. Kirkkoisä Johannes Krysostomos huomauttaa kommentaarissaan, että Jeesus paljastaa tässä juuri ne, jotka tekevät lupauksia vain välttääkseen vaivan sillä hetkellä, mutta joiden tahto on kuollut. Moderni raamatunopettaja ja teologi Dietrich Bonhoeffer kutsui tällaista ilmiötä ”halvaksi armoksi” – uskonnollisuudeksi, joka vaatii oikeita sanoja ja dogmeja, mutta kieltäytyy seuraamisen synnyttämästä rististä ja viinitarhan käytännön työstä. Kun ihminen lakkaa tutkimasta itseään, hänen uskonnollisesta kielestään tulee pelkkää esteettistä suorittamista, jossa sana korvaa teon.
Tämä dynamiikka avautuu syvästi, kun katsomme, miten Lännen kirkon liturginen ja teologinen perinne on tätä tekstiä käsitellyt. Roomalaisessa riituksessa ja sen pohjalta syntyneessä läntisessä saarnaperinteessä tämä vertaus on usein kytketty syksyn liturgisiin viikkoihin, jolloin kirkkovuosi kääntyy pohtimaan viimeisiä tapahtumia, satoa ja tuomiota. Liturgiassa rukoiltava Confiteor (Tunnustan) – jossa kadutaan syntiä ajatuksin, sanoin, teoin ja laiminlyönnein (cogitatione, verbo, opere et omissione) – peilaa suoraan vertauksen kahta poikaa. Toinen poika teki syntiä laiminlyönnillä (omissio), ensimmäinen poika sanalla (verbo), mutta korjasi sen teolla (opus). Kirkkoisä Augustinus korostaa saarnoissaan, että Jumala ei etsi pelkkiä kauniita sanoja vaan murtunutta sydäntä. Hän muistuttaa, että publikaanit ja portot menivät uskonnollisten johtajien edellä Jumalan valtakuntaan juuri siksi, että heillä ei ollut mitään hurskasta statusta suojeltavanaan. He olivat hengellisesti alastomia, minkä vuoksi he kykenivät ottamaan vastaan Johannes Kastajan saarnaaman ”vanhurskauden tien”.
Itsensä tutkimisen teema vaatii meitä asettamaan itsemme molempien poikien asemaan nykypäivän arjessa. Voimme nähdä tästä käytännön esimerkin modernissa yhteiskunnassa: henkilö, joka julkisesti sitoutuu kaikkiin moraalisiin ja eettisiin hyveisiin sosiaalisessa mediassa, jakaa oikeita mielipiteitä ja vaatii muilta täydellisyyttä, mutta laiminlyö lähimmäisensä kodin seinien sisällä, elää toisen pojan elämää. Päinvastainen esimerkki on ihminen, joka on elämässään karkea, rikkinäinen ja kaukana kirkollisista piireistä, mutta joka kriisin kohdatessaan pysähtyy, kokee syvää häpeää itsekkyydestään ja alkaa hiljaisuudessa palvella heikompia. Jeesus osoittaa, että uskonnollinen habitus voi muuttua sielun vankilaksi, jos se estää meitä näkemästä tarvettamme kääntymykseen. Juutalainen viisaus opettaa, että suurin synti ei ole lankeaminen, vaan se, että ihminen alkaa uskoa omaan erinomaisuuteensa niin paljon, ettei hän enää tunnista tarvetta teshuvalle.
Tämä syvällinen ja usein kivuliaskin itsensä tutkiminen ei ole itsetarkoituksellista masennusta, vaan matka kohti vapautta, kuten kirkkoisä Hieronymus totesi kommentoidessaan tätä nimenomaista Matteuksen kohtaa: on parempi muuttua huonon alun jälkeen kuin kadottaa hyvä alku huonon lopun tähden. Historian valokeila palaa tähän totuuteen sydämen muuttavasta voimasta kirkkovuosisatojen halki, aina vuoteen 1521 ja Wormsin valtiopäiville. Siellä nuori munkki Martti Luther seisoi keisarin ja kirkon mahtavimpien miesten edessä. Häntä vaadittiin peruuttamaan sanansa ja alistumaan valmiiseen järjestelmään, joka oli monella tavoin muuttunut ulkoiseksi teatteriksi ja kolehtien keräämiseksi.
Luther ei vastannut helpolla suostumuksella säilyttääkseen henkensä ja asemansa, vaan hän oli vuosia kestäneen raastavan Anfechtungin – hengellisen kamppailun ja itsensä tutkimisen – kautta oppinut, että omatunto on sidottu Jumalan sanaan, eikä sitä voi vaihtaa ulkoiseen mukautumiseen. Hänen kuuluisa, vaikkakin kenties legendan värittämä lausumansa ”Tässä seison, enkä muuta voi”, oli sen miehen huuto, joka oli ensin sanonut omalle vanhurskaudelleen ”en tahdo”, jotta voisi viinitarhassa vastata Jumalalleen täydellisellä sydämen kuuliaisuudella. Kun me tutkimme itseämme tämän vertauksen valossa, meitä kutsutaan luopumaan hurskaista naamioistamme ja astumaan sisään viinitarhaan – ei sanoin, vaan elämämme todellisilla askeleilla.
