Kirkkoherran kynästä: Uskon luja kallio ja merkkien vaihtuvat aallot
Varhaisen aamun usva lepäsi tyynen Gennesaretinjärven pinnalla, kun puinen kalastajavene rantaantui Magadanin alueen kivikkoiselle rannikolle noin vuonna 32 jKr. Veneestä astui maihin Jeesus Nasaretilainen opetuslapsineen, väsyneenä mutta päättäväisenä purettuaan juuri sitä ennen tuhansien ihmisten ruokkimisesta syntyneen väkijoukon paineen. Rannalla häntä ei kuitenkaan odottanut levon tyyssija, vaan kylmä ja tarkkaan harkittu hengellinen ansa. Vastassa oli Jerusalemista asti lähetetty korkea-arvoinen delegaatio, joka koostui fariseuksista ja saddukeuksista – kahdesta juutalaisesta puolueesta, jotka normaalisti vihasivat toisiaan kiihkeästi teologisten ja poliittisten erimielisyyksien vuoksi. Fariseukset uskoivat kuolleiden ylösnousemukseen ja enkelimaailmaan, kun taas saddukeukset kielsivät kaiken tuonpuoleisen. Siinä hetkessä he kuitenkin solmivat liiton ja seisoivat yhteisessä rintamassa vaatien Nasaretilaiselta ”merkkiä taivaasta” (semeion ek tou ouranou), testatakseen ja paljastaakseen hänet petokseksi. Tämä historiallinen kohtaaminen ei ollut pelkkä kahden uskonnollisen ryhmittymän väittely, vaan perustavanlaatuinen törmäys ihmisen itsekään kontrollinhon ja Jumalan suvereenin ilmoituksen välillä.
Tämä fariseusten ja saddukeusten esittämä vaatimus paljastaa ihmissydämen syvän halun rakentaa uskonsa näkyvän ja kontrolloitavan yliluonnollisuuden varaan Jumalan sanan sijasta. Juutalaisessa perinnessä ja Talmudissa oli säilynyt ajatus siitä, että väärät profeetat ja demonit kykenivät tekemään ihmeitä maan päällä, mutta vain Jumalan todellinen lähettiläs voisi muuttaa kosmisia elementtejä taivaalla, kuten teki Joosua pysäyttäessään auringon tai Elia kutsuessaan tulen pilvistä. Siksi he vaativat nimenomaan taivaallista spektaakkelia. Jeesus paljastaa heidän ulkokultaisuutensa (hypokrisis) ja vastaa viittaamalla luonnonilmiöihin, joita he osaavat tulkita täydellisesti: ”Kun ilta tulee, te sanotte: ’Tulee selkeä ilma, sillä taivas rusottaa’, ja aamulla: ’Tänään tulee rajuilma, sillä taivas rusottaa ja on synkkä’.” Jeesuksen käyttämä kreikan sana diakrinein tarkoittaa erottamista, arvioimista ja koettelemista. Lännen kirkon suuri opettaja ja raamatunkääntäjä Pyhä Hieronymus selittää tätä kohtaa latinankielisessä kommentaarissaan painottaen, että nämä miehet kykenivät fyysisillä silmillään näkemään taivaan merkit, mutta he olivat täysin sokeita sille hengelliselle todellisuudelle, joka seisoi heidän edessään. Heidän uskonsa perustus oli murentunut, koska se nojasi vaatimuksiin ja ehtoihin, ei nöyrään vastaanottamiseen.
Kun Jeesus puhuu ”tämän ajan merkeistä”, heprealainen tausta viittaa käsitteeseen otot ha-zmanim, jotka tarkoittavat profeetallisten kirjoitusten täyttymistä Messiaan persoonassa. Profeetta Jesajan ennustukset kuurojen korvien avautumisesta ja rampojen hyppimisestä olivat juuri toteutuneet silmien edessä, mutta Jeesuksen vastustajat halusivat mieluummin poliittisen ja kosmisen teatterin, joka sopisi heidän omiin valtapoliittisiin odotuksiinsa. He halusivat alistaa Jumalan oman tahtonsa alle. Nykyaikainen raamatunopettaja David Guzik muistuttaa, että epäusko ei johdu koskaan todisteiden puutteesta, vaan sydämen asenteesta; ihminen, joka on päättänyt olla uskomatta, ei usko, vaikka taivas repeäisi hänen silmiensä edessä. Uskon todellinen perustus (fundamentum fidei) ei ole koskaan ihmeissä, vaan Jumalan luotettavassa luonteessa ja Hänen ilmoituksessaan. Ihmeet seuraavat uskoa, mutta usko, joka vaatii ihmeitä perustakseen, on tuomittu romahtamaan heti, kun myrsky nousee ja Jumala hiljenee.
Tämän vuoksi Jeesus lausuu ankarat sanat: ”Tämä paha ja avionrikkoja sukupolvi tavoittelee merkkiä, mutta sille ei anneta muuta merkkiä kuin Joonan merkki.” Raamatullisessa kielessä ”avionrikkoja” (moichalis) viittaa suoraan Vanhan testamentin profeettojen, kuten Hoosean ja Hesekielin, kieleen, jossa Israelin luopumusta ja epäjumalanpalvelusta kuvataan hengellisenä aviorikkona. He olivat rikkoneet liiton Jumalan kanssa etsimällä turvaa muualta kuin Hänestä.
Pyhä Johannes Krysostomos, Antiokian ja Konstantinopolin suuri saarnaaja, huomauttaa homilioissaan, että Jeesus kutsuu heitä pahoiksi, koska heidän motiivinsa ei ollut oppia vaan langettaa tuomio. Joonan merkki – hepreaksi ot Jonah – oli kuitenkin jotain paljon suurempaa kuin mitä he osasivat odottaa. Se oli profeetallinen viittaus siihen, kuinka Joona oli meripedon vatsassa kolme päivää ja kolme yötä, ja kuinka Ihmisen Poika tulisi olemaan maan povessa ennen ylösnousemustaan. Lännen teologian isä Pyhä Augustinus painottaa, että Joona saarnasi pakanalliselle Niinivelle ja he tekivät parannuksen ilman suuria taivaallisia ihmeitä, pelkän sanan voimasta. Fariseukset sen sijaan hylkäsivät Sanan, joka oli tullut lihaksi. Joonan merkki on ristiinnaulitun ja ylösnousseen Kristuksen merkki – uskon ainoa murtumaton peruskivi, jota mikään helvetin voima ei voi järkyttää.
Hengellisen elämämme tueksi tämä evankeliumikohta antaa vakavan neuvoon: meidän on lakattava etsimästä Jumalaa itsemääritellyistä merkeistä ja opittava näkemään Hänet siinä, missä Hän on jo itsensä ilmoittanut. Kristillinen filosofi ja matemaatikko Blaise Pascal kirjoitti terävästi ihmisen kaipuusta: ”Jumalassa on tarpeeksi valoa niille, jotka haluavat nähdä, ja tarpeeksi pimeyttä niille, joilla on vastustava sydän.” Jos rakennat hengellisen elämäsi tunne-elämysten, jatkuvien rukousvastausten tai ulkoisen menestyksen varaan, rakennat hiekalle. Kun elämään tulee kriisi, nuo ulkoiset merkit usein katoavat. Siksi uskon arjen tulisi perustua pelkästään Jumalan lupauksiin ja sanaan. Toinen suuri ajattelija, teologi C.S. Lewis muistuttaa meitä luottamuksen luonteesta: ”Usko on kykyä pitää kiinni siitä, minkä järkesi on kerran hyväksynyt, huolimatta muuttuvista mielialoistasi.” Kun siis kohtaat epäilyksiä tai elämä tuntuu sumuiselta, älä vaadi Jumalalta salamoita taivaalta, vaan palaa ristin ja tyhjän haudan äärelle, jotka ovat jo tapahtuneita, historiallisia tosiasioita.
Tämä historian ja hengellisen taistelun draama sai dramaattisen ja kuvaavan päätöksen samana aamuna Magadanin rannalla. Matteus päättää tämän lyhyen mutta intensiivisen kohtaamisen karuilla sanoilla: ”Ja hän jätti heidät ja meni pois.” Kreikan verbi kataleipo tarkoittaa kokonaan taakse jättämistä, hylkäämistä ja eroon hankkiutumista. Jeesus käänsi selkänsä uskonnolliselle eliitille, astui takaisin veneeseen ja käski opetuslasten soutaa järven toiselle puolelle. Se oli pelottava hetki: Jumalan Poika poistui paikalta ja jätti miehet seisomaan rannalle omien teologisten spekulaatioidensa, kylmien sydämensä ja vaatimustensa kanssa. He jäivät katsomaan loitonevaa venettä, ja heidän uskonnollinen järjestelmänsä jäi vaille sitä ainoaa todellista Perustusta, joka olisi voinut sen pelastaa. Tämä historiallinen vakavuus muistuttaa meitä siitä, että Jumalan armo ja kutsu ovat voimassa nyt, mutta Häntä ei voi pitää itsestäänselvyytenä tai pakottaa toimimaan meidän ehdoillamme. Uskon perustus on valmiina meitä varten Kristuksessa, ja meidän tehtävämme on astua tuolle kalliolle tai elämän aallot jättävät meidät rannalle.
