Kirkkoherran kynästä: Siiloan lammikon valo ja sydämen sokeus
Eräänä tavallisena sapatinpäivänä Jerusalemin temppelialueen vilinässä istui mies, joka ei ollut koskaan nähnyt auringonvaloa, sillä hän oli syntymästään asti sokea. Hänen elämänsä oli ollut pelkkää kerjäämistä ja pimeyttä, kunnes vaeltava opettaja, Jeesus Nasaretilainen, pysähtyi hänen kohdalleen, sylkäisi maahan, teki syljestä tahnaa ja voiteli sillä kerjäläisen silmät. Jeesus käski miestä peseytymään Siiloan lammikolla, minkä tehtyään mies palasi näkevänä, saaden osakseen paitsi fyysisen näön myös uskonnollisen eliitin ankaran vihan. Fariseukset kutsuivat tämän ihmeen kautta parantuneen miehen uudelleen kuulusteltavaksi ja vaativat häntä vannomaan Jumalan nimeen sanoen: ”Anna kunnia Jumalalle! Me tiedämme, että se mies on syntinen.” Tämä historiallinen hetki muodostaa näyttämön yhdelle Johanneksen evankeliumin syvällisimmistä kohtaamisista, jossa vastakkain asettuvat itsepintainen hengellinen sokeus ja asteittain kirkastuva, pelastava usko.
Juutalaisessa perinteessä fariseusten käyttämä vaatimus ten kavod l’Adonai (תֵּן כָּבוֹד לַיהוָה) eli ”anna kunnia Jumalalle” ei ollut pelkkä kehotus ylistykseen, vaan virallinen, oikeudellinen valan kaava, jolla todistaja velvoitettiin puhumaan totta ja tunnustamaan syntinsä, kuten Joosuan kirjassa Akanin kohdalla. Fariseukset yrittivät käyttää tätä uskonnollista painostuskeinoa pakottaakseen miehen kieltämään Jeesuksen hyvyyden. Kreikankielisessä alkutekstissä miehen vastaus kaikaa pelkistetyn voimakkaana: Hen oida, hoti typhlos ōn arti blepō (Ἁν οἶδα, ὅτι τυφλὸς ὢν ἄρτι βλέπω) – ”Yhden asian tiedän: minä olin sokea, mutta nyt minä näen.”
Tämä kokemusperäinen totuus murentaa fariseusten teologisen saivartelun. Lännen kirkon suuri opettaja, pyhä Augustinus, huomauttaa tähän kohtaan liittyen osuvasti Tractatus in Iohannem -teoksessaan, että tämä parantunut mies edustaa koko langennutta ihmissukua, joka on synnissä sokea sydämestään. Augustinus painottaa latinaksi, kuinka mies voideltiin syljellä ja maalla – mikä kuvaa Kristuksen lihaksitulemista (incarnatio) – mutta hän ei nähnyt ennen kuin peseytyi Siiloan lammikossa, jonka nimi tarkoittaa ”Lähetettyä”. Vasta kasteen ja Kristuksen yhteyden kautta ihmisen sydämen silmät voivat avautua näkemään Jumalan todellisuuden.
Epäusko ei ole tiedon puutetta, vaan tahdonalaista sokeutta, joka kieltäytyy vastaanottamasta ilmeistä totuutta, koska se uhkaa omaa valta-asemaa ja valmiita mielenrakennelmia. Kun fariseukset alkavat pilkata miestä ja julistautuvat Mooseksen opetuslapsiksi väittäen, etteivät tiedä, mistä Jeesus on kotoisin, parantunut kerjäläinen käyttää purevaa logiikkaa. Hän ihmettelee, kuinka uskonnolliset opettajat eivät tiedä miehen alkuperää, vaikka tämä on avannut sokean silmät – teko, jollaista ei ole maailman alusta asti kuultu. Pyhä Johannes Krysostomos korostaa homilioissaan tämän entisen kerjäläisen uskomatonta rohkeutta: mies, jolla ei ollut mitään akateemista koulutusta, nousi Israelin korkeinta hengellistä neuvostoa vastaan pelkällä totuuden voimalla. Juutalaisen midraš-perinteen ja Talmudin mukaan sokeana syntyneen parantaminen oli teko, jonka ainoastaan odotettu Messias voisi tehdä, sillä se vaati luomistyöhön rinnastettavaa voimaa. Fariseukset tiesivät tämän perinteen, mutta heidän sydämensä oli kovettunut epäuskoon, jota latina kutsuu termillä infidelitas. Tämän vuoksi he päätyivät epätoivoiseen tekoon ja heittivät miehen ulos synagogasta, mikä tarkoitti sosiaalista eristämistä ja hengellistä hylkäämistä.
Moderni raamatunopettaja ja teologi C.S. Lewis on havainnollistanut tällaista epäuskon tilaa kuvaamalla ihmisiä, jotka istuvat pimeässä vankityrmässä ja kieltäytyvät uskomasta, että vankilan ulkopuolella on olemassa aurinko, koska he ovat niin tottuneet varjoihin. Kun heille tuodaan kynttilä, he sulkevat silmänsä ja väittävät valoa harhaksi, koska se paljastaa heidän oman alastomuutensa ja kurjuutensa. Samalla tavalla fariseukset halusivat pitää kiinni omasta näennäisestä puhtaudestaan sen sijaan, että olisivat tunnustaneet oman hengellisen sokeutensa Maailman Valon edessä. Tässä piilee käytännön opetus jokaisen ihmisen arkiseen hengelliseen elämään: vaarallisin sokeuden muoto on se, kun kuvittelemme itse näkevämme kaiken täydellisesti ja hallitsevamme elämäämme. Kuten ranskalainen ajattelija Blaise Pascal on todennut: ”On vain kahdenlaisia ihmisiä: vanhurskaita, jotka pitävät itseään syntisinä, ja syntisiä, jotka pitävät itseään vanhurskaina.” Hengellisen kasvun tuki ja elämänohje löytyy siitä, että suostumme päivittäin sokean miehen paikalle, tunnustaen vajavaisuutemme ja antaen Kristuksen voidella itsemme sanallaan ja armollaan.
Kun Jeesus sai kuulla, että mies oli ajettu ulos, Hän ei jättänyt tätä yksin, vaan etsi miehen käsiinsä. Tämä kuvaa Jumalan etsivää rakkautta, joka kohtaa ihmisen silloin, kun maailma ja uskonnolliset rakenteet hylkäävät. Kohtaamisessa Jeesus kysyy kreikaksi: Sy pisteueis eis ton huion tou anthrōpou? (Σὺ πιστεύεις εἰς τὸν υἱὸν τοῦ ἀνθρώπου;) – ”Uskotko sinä Ihmisen Poikaan?” Kun mies kysyy, kuka Hän on, jotta hän voisi uskoa, Jeesus vastaa: ”Sinä olet nähnyt hänet. Hän on se, joka puhuu kanssasi.” Silloin mies sanoi latinankielisen kasteen tunnustuksen tavoin: Credo, Domine (Πιστεύω, κύrie) – ”Herra, minä uskon”, ja lankesi maahan Hänen eteensä kumartaen ja rukoillen. Mies, joka aloitti päivänsä täydellisessä fyysisessä ja hengellisessä pimeydessä, päätti sen historian suurimman tosiasian äärellä: hän katsoi silmästä silmään Jumalan Poikaa, maailman Luojaa ja Lunastajaa, ja sai omistaa sydämeensä sen elävän uskon, joka voittaa maailman epäilyn.
