Kirkkoherran kynästä: Kansalaisuus, joka voittaa kuoleman pelon
Vuonna 155 jKr. Smyrnan kaupungin täpötäydellä stadionilla iäkäs piispa Polykarpos seisoi Rooman prokonsuli Statius Quadratuksen edessä tilanteessa, jossa kaksi maailmaa iski peruuttamattomasti yhteen. Prokonsuli tarjosi vanhukselle ulospääsyä vaatien häntä vannomaan keisarin onnen nimeen ja kiroamaan Kristuksen, mihin Polykarpos vastasi historiankirjoihin jääneillä sanoilla: ”Kahdeksankymmentäkuusi vuotta olen Häntä palvellut, eikä Hän ole koskaan tehnyt minulle mitään pahaa. Kuinka voisin pilkata Kuningastani, joka on minut pelastanut?”. Kun prokonsuli uhkasi polttaa hänet elvältä, piispa katsoi roomalaista tuomaria silmiin ja sanoi: ”Sinä uhkaat minua tulella, joka palaa hetken ja sammuu pian, mutta et tiedä mitään tulevan tuomion ja iankaikkisen rangaistuksen tulesta, joka odottaa jumalattomia. Mutta miksi viivyttelet? Tee, mitä aiot.”. Polykarpos ymmärsi olevansa samanaikaisesti Rooman imperiumin alamainen ja Jumalan valtakunnan kansalainen, ja kun näiden kahden lojaaliusvaatimukset ristiriitaisesti kohtasivat, iankaikkisen valtakunnan todellisuus pyyhkihän tieltään kaiken maallisen pelon. Tämä historian näyttämöllä roihunnut roihu ilmentää täydellisesti sitä eksistentiaalista jännitettä, josta Jeesus puhuu opetuslapsilleen Luukkaan evankeliumin kohdassa 12:4–7.
Tässä tekstissä Kristus kutsuu seuraajiaan radikaaliin pelottomuuteen sanoen: ”Minun ystäväni, älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta eivät sen jälkeen voi tehdä mitään enempää. Minä osoitan teille, ketä teidän tulee pelätä: pelätkää Häntä, jolla on vallassaan ruumiin tappamisen jälkeen syöstä ihminen helvettiin. Niin, minä sanon teille: Häntä teidän tulee pelätä. Eikö viittä varpusta myydä kahteen ropoon? Silti Jumala ei unohda yhtäkään niistä. Teidän jokainen hiuskarvankin on laskettu. Älkää siis pelätkö: te olette arvokkaampia kuin suuri joukko varpuksia.” Kun Jeesus käyttää ilmaisua filoi mu (kreik. φίλοι μου), ”ystäväni”, Hän ei puhu yleisestä etäisestä teologiasta, vaan kutsuu kuulijansa intiimiin, liittoperustaiseen suhteeseen. Kreikan sana fobeomai (φοβέομαι), joka tarkoittaa pelkäämistä tai syvää kunnioitusta, esiintyy tässä tekstissä kahtalaisessa merkityksessä. Maallisen vallan edessä se on lamauttavaa kauhua, mutta Jumalan edessä se muuttuu pyhäksi vavistukseksi ja kunnioitukseksi. Lännen kirkon suuri opettaja Augustinus muotoilee tämän eron latinalaisessa perinteessään erottelemalla orjallisen pelon (timor servilis) ja lapsenomaisen, rakkaudellisen pelon (timor filialis). Orjallinen pelko pelkää rangaistusta, kun taas lapsenomainen pelko pelkää Isän sydämen pahoittamista ja eroa Hänestä. Kun ihminen täyttyy tällä lapsenomaisella, pyhällä Jumalan pelolla, hän vapautuu kaikesta ihmispelosta, sillä iankaikkisen Majesteetin rinnalla maallisten tyrannien valta osoittautuu pelkäksi rajalliseksi varjoksi.
Juutalaisessa traditiossa tämä teema liittyy syvästi käsitteeseen Kiddush HaShem (hepr. קידוש השם), Jumalan nimen pyhittämiseen elämällä ja tarvittaessa kuolemalla. Heprealainen ajattelu ymmärtää, että ihmisen sielu, nefesh (נפש), on Jumalan elävä henkäys saviastiassa, minkä vuoksi ruumiin tuhoaminen ei merkitse olemassaolon loppua, vaan paluuta Luojan luo. Juutalainen viisauskirjallisuus ja rabbinistinen perintö korostavat, että maailmankaikkeuden Herra on Shomer Yisrael, Israelin varjelija, joka pitää huolta kaikkein pienimmistäkin luoduistaan.
Kun Jeesus puhuu varpusista, jotka maksavat kaksi assariaa (kreik. ἀσσάριον, latinaksi assarius), Hän viittaa Rooman valtakunnan halvimpana pidettyyn kolikkoon ja markkinoiden vähäpätöisimpään eläimeen. Jos Jumalan Providentia – iankaikkinen kaitselmus – pitää kirjaa näistä arvottomista linnuista niin, ettei yksikään niistä putoa maahan ilman Isän tahtoa, kuinka paljon enemmän Hän pitää huolta liittokansastaan? Kuten moderni raamatunopettaja R.C. Sproul on osuvasti huomauttanut, Jumalan pelko ei ole kristitylle kauhua pyhän Jumalan edessä, vaan sen ymmärtämistä, että meidän perimmäinen turvamme ja perimmäinen uhkamme asuvat samassa Persoonassa. Kun tiedämme, että elämämme on Hänen kädessään, jolla on valta herättää kuolleet, maallinen esivalta voi ottaa meiltä vain sen, minkä me muutoinkin joutuisimme kerran jättämään: ajallisen ruumiimme.
Tämä kahden valtakunnan kansalaisuus asettaa uskovan jokapäiväiseen, käytännölliseen jännitteeseen, jossa meidän on elettävä uskollisina maalliselle yhteiskunnalle mutta ehdottoman kuuliaisen Taivaan kuninkaalle. Kirkkoisä Johannes Krysostomos opetti, että marttyyrit eivät voittaneet vainajia siksi, että he olisivat olleet immuuneja kivulle, vaan siksi, että heidän katseensa oli kiinnitettynä näkymättömään todellisuuteen. Hengellisen elämämme tueksi saksalainen teologi ja natsihallintoa vastustanut marttyyri Dietrich Bonhoeffer jätti meille käytännön neuvon, joka avaa uskon syvintä olemusta: ”Halpa armo on armon julistamista ilman parannustekoa, kaste ilman seurakuntakuria, ehtoollinen ilman synnintunnustusta. Kallis armo on piilotettu aarre pellossa, sen tähden ihminen menee ja myy iloiten kaiken mitä hänellä on.”
Kun ymmärrämme tämän armon kalleuden, meidän ei tarvitse elää ahdistuksessa tai varautuneisuudessa, vaan voimme astua arkeen rohkeasti. Jeesuksen sanat hiuskarvojen laskemisesta osoittavat, että Jumalan huolenpito on mikroskooppisen tarkkaa; Hän tuntee elämäsi yksityiskohdat, pelkosi, taloudelliset huolesi ja terveytesi haasteet paremmin kuin sinä itse. Arjen neuvo tähän tekstikohtaan nojaten on yksinkertainen: siirrä huomiosi siitä, mikä uhkaa sinua, Siihen, joka ylläpitää sinua. Ranskalainen filosofi ja kristillinen ajattelija Blaise Pascal kirjoitti sydämen järjestyksestä: ”On olemassa Jumalan muotoinen tyhjiö jokaisen ihmisen sydämessä, ja sitä ei voida täyttää millään luodulla asialla, vaan ainoastaan Jumalalla, Luojalla, joka on tehnyt itsensä tunnetuksi Jeesuksen kautta.” Kun tämä tyhjiö täyttyy Jumalan pyhällä läsnäololla, pelko väistyy ja ihminen löytää todellisen identiteettinsä kahden valtakunnan kansalaisena, joka kunnioittaa lakia maan päällä, mutta vaeltaa Taivaan kansalaisoikeuksin.
Palatkaamme lopuksi takaisin Rooman imperiumin ja varhaisen kirkon kriittisiin hetkiin syventääksemme tätä opetusta historiallisen todellisuuden valossa. Kun Polykarpos oli sidottu roviolle ja liekit alkoivat nuolla puita, silminnäkijät kirjoittivat ylös, että tuli ei suinkaan kuluttanut häntä kuin palavaa lihaa, vaan se kaareutui hänen ympärillään kuin tuulen pullistama purje tai kuin uunissa hehkuva kulta ja hopea. Koska rovio ei kyennyt tuhoamaan hänen ruumistaan riittävän nopeasti, pyöveli määrättiin iskemään häntä tikarilla, jolloin haavasta vuotanut veri sammutti osan roihusta, ja piispan sielu vapautui kantamaan iankaikkisen elämän kruunua.
Paikalla olleet roomalaiset sotilaat ja virkamiehet luulivat päässeensä eroon yhdestä kapinnallisesta vanhuksesta, mutta todellisuudessa he olivat todistaneet valtakunnan voittoa, jota heidän legioonansa eivät kyenneet murtamaan. Polykarpoksen kuolema osoitti todeksi Tertullianuksen kuuluisan latinalaisen lauseen: Semen est sanguis christianorum – kristittyjen veri on kirkon siemen. Tämä historiallinen tosiasia muistuttaa meitä siitä, että maalliset imperiumit, diktatuurit ja kulttuuriset paineet nousevat ja kaatuvat, mutta se valtakunta, jonka kansalaisuuteen meidät on kasteessa kutsuttu, pysyy horjumattomana. Kun kohtaat omat arjen taistelusi, epävarmuutesi tai maailman myllerrykset, muista, kenen puoleen huudat: sinun elämäsi ei ole sokean kohtalon tai ihmisten oikkujen armoilla, vaan sinua kantaa se sama iankaikkinen Kuningas, joka piti huolta marttyyreistaan ja joka pitää lukua jokaisesta pääsi hiuskarvasta.
