Kirkkoherran kynästä – Suuruus nöyryyden maaperällä
Kuningas Henrik III:n hovissa syksyllä 1253 nuori fransiskaanimunkki ja teologi Bonaventura astui Pariisin yliopiston luentosaliin rauhoittaakseen kiihkeää väittelyä siitä, kuka on suurin Jumalan valtakunnan hierarkiassa. Akateemiset opettajat ja hovin neuvonantajat kilpailivat asemasta, vallasta ja oppituoleista. Riita oli syntynyt perinteisten maallisten opettajien ja uusien kerjäläisveljestöjen (fransiskaanit ja dominikaanit) välillä. Maalliset opettajat jopa aloittivat lakon, jota kerjäläisveljet eivät noudattaneet. Bonaventura joutui puolustamaan oppineiden edessä veljestönsä elämäntapaa – eli radikaalia köyhyyttä ja nöyryyttä. Hän totesi muun muassa, että yksinkertainen ja oppimaton vanha nainen voi rakastaa Jumalaa enemmän kuin oppinut teologi, asettaen näin Jumalan valtakunnan käänteisen järjestyksen vallantavoittelun ja aseman vastakohdaksi.
Tämä Matteuksen evankeliumin kohta paljastaa syvällisen mysteerin Jumalan sanansaattajista, joita juutalaisessa perinteessä kutsutaan termillä malakh (מַלְאָךְ) ja kreikkalaisessa tekstissä sanalla angelos (ἄγγελος). Alun perin nämä sanat eivät viittaa vain aineettomiin taivaallisiin olentoihin, vaan keneen tahansa viralliseen viestinviejään, jonka tehtävänä on edustaa lähettäjäänsä niin täydellisesti, että sanansaattajan kohtaaminen on itse lähettäjän kohtaamista. Juutalainen oikeudellinen periaate shaliach (שָׁלִיחַ) toteaa, että ihmisen lähettiläs on kuin ihminen itse. Kun Jeesus sanoo, että joka ottaa tykönsä yhden tällaisen lapsen hänen nimeensä, se ottaa tykönsä hänet, hän soveltaa tätä periaatetta radikaalilla tavalla. Sanansaattajia eivät olekaan uskonnolliset mahtimiehet, vaan kaikkein haavoittuvimmat ja nöyrimmät uskovat, joita maailma pitää mitättöminä.
Lännen kirkon eksegeettisessä perinteessä, erityisesti pyhän Augustinuksen kirjoituksissa, tätä tekstiosiota on tulkittu luonteenomaisen sisäistyneesti. Augustinus muistuttaa teoksessaan De Civitate Dei, että nöyryys on Jumalan kaupungin peruslaki, kun taas ylpeys on paholaisen valtakunnan alkulähde. Latinankielisessä suhteessa sana humilitas (nöyryys) kumpuaa sanasta humus (maaperä), mikä osoittaa Jumalan sanansaattajan olevan maantasainen, riisuttu kaikesta omasta ansiosta. Kun Jeesus varoittaa katkerasti niistä, jotka viettelevät eli asettavat kompastuskiven – kreikaksi skandalon (σκάνδαλον) – näille pienille, hän puhuu hengellisestä ylimielisyydestä, joka estää yksinkertaisia sieluja pääsemästä Jumalan luo. Lännen kirkkoisät painottavat, että jos kätesi tai jalkasi viettelee sinut, se on leikattava pois; tämä tarkoittaa elämän tärkeidenkin ihmissuhteiden tai rakenteiden hylkäämistä, jos ne turmelevat puhtaan uskon ja johtavat hengelliseen tuhoon eli gehennaan.
Uudemmat kristilliset opettajat, kuten Dietrich Bonhoeffer, syventävät tätä ajatusta teoksessaan Yhteinen elämä. Bonhoeffer toteaa, että kristillisessä yhteisössä veljen ja sisaren kohtaaminen on aina Kristuksen kohtaamista, ja todellinen sanansaattajuus toteutuu siinä, miten me palvelemme toisiamme arkipäivässä. ”Kristus on tullut heikoksi meidän tähtemme, ja siksi me löydämme hänet heikoissa”, kirjoitti Bonhoeffer. Tämä liittyy suoraan Jeesuksen vakavaan muistutukseen siitä, että näiden pienimpien enkelit taivaassa katselevat aina Isän kasvoja. Juutalaisessa mystiikassa ja hurskaudessa ajatus Jumalan kasvojen (Panim, פָּנִים) katselemisesta viittaa äärimmäiseen läheisyyteen ja suoraan pääsyyn Kuninkaan valtaistuinsaliin. Pienimmillä ja syrjityillä uskovilla on taivaassa ylimmät puolustajat, minkä vuoksi heidän halveksimisensa on suora hyökkäys Jumalan omaa majesteettiutta vastaan.
Arjen kristillisessä elämässä tämä kutsuu meitä täydelliseen suunnanmuutokseen, jota kreikan kieli kuvaa sanalla metanoia (μετάνοια) – mielen ja sydämen kääntymiseksi. Meidän on aktiivisesti suojeltava heikkoja ja tunnistettava Kristuksen kasvot niissä, joilla ei ole yhteiskunnallista ääntä. Pyhä Johannes Krysostomos opastaa meitä arjen valintoihin käytännöllisesti: ”Jos näet nälkäisen, köyhän tai halveksitun, älä käännä katsettasi pois, sillä sinun edessäsi ei ole vain ihminen, vaan alttari, jolla Kristus itse ottaa vastaan sinun rakkautesi uhrin.” Myös nykyajan hengellinen opettaja Henri Nouwen on muotoillut tämän tueksemme haavoittuvuuden kautta: ”Todellinen hengellinen herätys alkaa siitä, kun lakkaamme etsimästä Jumalaa loistosta ja alamme ottaa hänet vastaan omassa ja lähimmäistemme avuttomuudessa.” Heidän viestinsä on selkeä: Jumalan suurimmat sanansaattajat kantavat viestiään hiljaisuudessa ja kärsivällisyydessä.
Tämä hengellinen todellisuus tuli näkyväksi kouriintuntuvalla tavalla tammikuussa 1944, kun saksalainen teologi ja pappi Helmut James Graf von Moltke, Kreisau-piirin vastarintaliikkeen johtaja, istui vangittuna Berliinin Tegelin vankilassa odottamassa oikeudenkäyntiään ja kuomatuomiotaan. Kirjeissään vaimolleen hän ei kirjoittanut poliittisesta strategiasta, hovioikeuden vääryydestä tai omasta älykkyydestään, vaan vankilan papista Harald Poelchausta, joka oli salakuljettanut hänelle leipää ja raamatunjakeita sekä kirjeitä. Moltke totesi, että tuo oman henkensä alttiiksi antanut pappi oli hänelle suurempi Jumalan sanansaattaja kuin yksikään valtakunnan piispa tai professori, sillä hän toi mukanaan Kristuksen läsnäolon kuolemanselliin. Moltken elämän viimeiset hetket todistivat todeksi sen, minkä Jeesus oli asettanut taivaalliseksi laiksi: valtakunnan todellinen suuruus ja Jumalan kirkkaimmat sanansaattajat löytyvät sieltä, missä ihminen suostuu pieneksi, kantamaan toisen kuormia ja heijastamaan taivaallisen Isän kasvoja maailman pimeyden keskellä.
Miten voisit tällä viikolla tietoisesti kohdata jonkun lähimmäisesi Jumalan sanansaattajana, tai millä tavalla voisit itse harjoittaa nöyryyttä omassa yhteisössäsi?
