Siirry sisältöön

Kirkkoherran kynästä: Alttari köyhän muodossa

Maalaus viimeisestä tuomiosta jossa Jeesus istuu kansanjoukkojen edessä valtaistuimellaan

Marraskuussa vuonna 397 Milanon piispa Ambrosius makasi kuolinvuoteellaan, ja hänen ympärilleen kokoontunut papisto katseli miestä, joka oli uskaltanut vastustaa Rooman keisareita Kaikkeuden Herran, Christus Pantokratorin, nimeen. Kun keisari Theodosius oli muutamaa vuotta aiemmin määrännyt verilöylyn Thessalonikassa, Ambrosius sulki kirkon ovet yksinvaltiaalta ja vaati tätä katumaan julkisesti säkkikankaassa ennen kuin päästi tämän ehtoolliselle. Ambrosius ymmärsi, että maallinen loisto, latinan kielen valtaisa imperiumi ja roomalainen maiestas eli majesteettisuus olivat vain varjoja siitä todellisesta, takaisin palaavasta Kuninkaasta, jonka tuomioistuin luki oikeutta täysin eri mittareilla kuin Rooman senaatti. Ambrosius tiesi, että historian peruskivi oli jo asetettu, ja se murensi jokaisen inhimillisen valtaistuimen. Tämä historian järkkymätön tosiasia kantaa meidät Matteuksen evankeliumin 25. luvun dramaattiseen kuvaamiseen, jossa Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan ja istuu kunnian valtaistuimelleen kaikkien kansojen kerääntyessä Hänen eteensä.

Kun Jeesus puhuu valtaistuimestaan, Hän ei käytä vain kreikkalaista tuomioistuimen kieltä, vaan ammentaa syvältä juutalaisesta eskatologisesta ja kulttisesta perinteestä. Profeetallisessa visiossa käytetään heprean ilmaisuja kuten Melek ha-Olam (maailmankaikkeuden Kuningas), mutta tekstin ytimessä on juutalaisen ajattelun vallankumouksellinen käsitys Jumalan läsnäolosta, Šekina (שכינה). Rabbit opettivat, että kun kaksi tai kolme kokoontuu tutkimaan Tooraa, Šekina asuu heidän keskellään. Jeesus siirtää tämän Jumalan läsnäolon painopisteen Tooran rullista kaikkein pienimpiin ja haavoittuvimpiin: siihen, jolla on nälkä, jano tai joka on alasti. Kreikankielinen ilmaisu Pantokrator (Παντοκράτωρ), joka kääntyy vulgatassa muotoon Omnipotens, tarkoittaa Kaikkivaltiasta, joka pitää koko kosmosta pystyssä. Kuitenkin tässä tuomiokuvauksessa tämä kosminen ylläpitäjä identifioi itsensä vähäisten eli vähäisimpien veljiensä kanssa. Lännen kirkon isä Johannes Krysostomos huomautti tästä kuuluisassa saarnassaan todeten, että jos haluat kunnioittaa Kristuksen ruumista, älä laiminlyö Häntä, kun Hän on alasti; älä kunnioita Häntä täällä kirkossa silkkivaatteilla, samalla kun jätät Hänet ulkopuolelle kylmyyteen ja alastomuuteen. Krysostomos loi käsitteen ”alttari köyhän muodossa”, joka rinnastuu suoraan ehtoollisen sakramenttiin – se on sama Kaikkeuden Herra molemmissa.

Tämä teema syvenee, kun tarkastelemme päivän muita profeetallisia tekstejä alkukielten valossa. Profeetta Malakia kuvaa tulevaa Herran päivää ilmaisuilla, joissa syntiset palavat kuin sänki, mutta niille, jotka pelkäävät Hänen nimeään, nousee ”vanhurskauden aurinko” ja sen ”siivissä on parantuminen” (Mal. 3:20). Heprean sana siiville, kanaf (כנף), tarkoittaa myös vaatteen lievettä tai viittaa. Se viittaa Herran suojelevaan läsnäoloon, joka peittää häpeän ja alastomuuden, aivan kuten Matteuksen tekstissä vanhurskaat pukevat alastoman Kristuksen. Kun Paavali kirjoittaa korinttilaisille Kristuksen kosmisen kuninkuuden huipentumasta, hän toteaa, että Kristuksen on hallittava, kunnes Hän on asettanut kaikki viholliset jalkojensa alle, ja viimeinen kukistettava vihollinen on kuolema (1. Kor. 15:25–26). Kreikan sana hypotassō (ὑποτάσσω), alistaa tai asettaa järjestykseen, paljastaa, että Kristus ei ole vain passiivinen tarkkailija, vaan Kaikkeuden Herra, joka palauttaa kosmisesta kaaoksesta alkuperäisen jumalallisen järjestyksen. Tämän vuoksi psalmista huutaa ahdistuksessaan: ”Herra, kuule minun rukoukseni… älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa, sillä yksikään elävä ei ole vanhurskas sinun edessäsi” (Ps. 143:1–2). Heprean verbi tsadaq (צדק), tulla vanhurskaaksi, osoittaa, ettei kukaan pelastu omalla ansiollaan, vaan liittymällä osaksi Kuninkaan omaa elämää ja sydämen sääliä.

Moderni raamatunopettaja C.S. Lewis oivalsi tämän salaisuuden syvällisesti ja muistutti meitä lähimmäisen ikuisesta painoarvosta kosmisessa mittakaavassa. Lewis kirjoitti: ”Ei ole olemassa tavallisia ihmisiä. Et ole koskaan puhunut kenellekään pelkälle kuolevaiselle. Kansakunnat, kulttuurit, taiteet, sivilisaatiot – ne ovat kuolevaisia, ja niiden elämä on meidän elämäämme verrattuna kuin hyttysen ikä. Mutta ne ovat kuolemattomia, joiden kanssa vitsailemme, joiden kanssa teemme työtä, jotka naitamme ja joita käytämme hyväksemme – kuolemattomia kauhuja tai loistavia loistokkuuksia.” Tämä herättää ihmisen siihen todellisuuteen, että joka ikinen arkipäivän kohtaaminen on eskatologinen tapahtuma, jossa kohtaamme itse Kaikkeuden Herran. Jumala-yhteytemme ei siksi mitata pelkästään mystisissä kokemuksissa tai dogmaattisessa täsmällisyydessä, vaan siinä, miten Jumalan agape-rakkaus virtaa kauttamme maailmaan. Myös Dietrich Bonhoeffer, joka eli natsihallinnon alla ja näki kuinka helposti kirkko voi sokeutua vallalle, kirjoitti vankilasellistään: ”Meidän on opittava katsomaan asioita ei vain ylhäältä, ei vain omien etujemme näkökulmasta, vaan alhaalta käsin – niiden näkökulmasta, jotka on syrjäytetty, epäilyksen alaisiksi saatettu, kohdeltu huonosti, tehty voimattomiksi, sorrettu ja pilkattu, lyhyesti sanottuna niiden, jotka kärsivät.” Bonhoefferin sanat avaavat sen, että Jumalan tunteminen on Hänen kärsimyksensä jakamista tässä maailmassa, vähäisimpien rinnalla.

Tämä oppi ei kutsu meitä moralistiseen suorittamiseen, vaan ontologiseen muutokseen, jossa meistä tulee osa Kristuksen hallintavaltaa. Jotta voisimme elää tästä totuudesta käsin hengellisen elämämme tueksi, meidän on harjoitettava sydämen tarkkaavaisuutta. Kirkkoisä Augustinus muotoili tämän latinalaisessa perinteessään lauseella: ”In quantum amamus, in tantum sumus” – siinä määrin kuin rakastamme, siinä määrin olemme olemassa. Jos tahdot syventää Jumala-yhteyttäsi ja elää Kaikkeuden Herran opetuslapsena, ota vastaan pyhän äiti Teresan antama elämänohje: ”Etsi Kristusta tänään. Löydät Hänet niistä, jotka ovat ei-toivottuja, rakastamattomia ja huonosti kohdeltuja. Tee jotakin pientä suurella rakkaudella.” Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kun kohtaat arjessasi ihmisen, joka ärsyttää, kerjää huomiota tai on pudonnut yhteiskunnan rattaista, pysähdy ja sano itsellesi: ”Tässä on minun Kuninkaani salapuvussa.” Kyse ei ole vain hyväntekeväisyydestä, vaan liturgisesta teosta, jossa palvotaan kosmosta hallitsevaa Kristusta kaikkein haavoittuvimmassa muodossa. Se muuttaa anonyymin ja kylmän maailman pyhäköksi.

Kun Ambrosius lopulta antoi henkensä tuona huhtikuun neljäntenä päivänä pääsiäisvigilian aamuna vuonna 397, Milanon kansa ja koko kristillinen maailma ymmärsivät, mitä oli tapahtunut. Piispa, joka oli kieltäytynyt kumartamasta maallista keisaria, astui nyt sen todellisen Imperatorin eteen, jota hän oli palvellut. Hänen elämänsä oli ollut elävä todistus siitä, että historian todellinen kulku ei ratkea Rooman legioonien marsseissa tai poliittisissa dekreeteissä, vaan siinä hiljaisessa uskollisuudessa, jolla kirkko puolustaa heikkoja. Kun Ambrosiuksen ruumis laskettiin hautaan pyhien Gervasiuksen ja Protasiuksen rinnalle, se ei ollut tarinan loppu, vaan sinetti historian toisesta suuresta tosiasiasta: Kristus, kaikkeuden Herra, hallitsee jo nyt. Kun maailmanhistorian näyttämö kerran suljetaan ja kaikki kansat seisovat valtaistuimen edessä, huomaamme, että jokainen salainen laupeudentyö ja jokainen hylätyn ihmisen silmiin katsominen oli todellisuudessa kosmisesta Kuninkaasta osalliseksi tulemista – ja juuri se hetki paljastaa, ketkä ovat kuuluneet Hänen valtakuntaansa alusta alkaen.