Kirkkoherran kynästä – Kun kaikki kirkastuu
Kun varjot väistyvät – Jeesus yksin historian ja iäisyyden polttopisteessä
Illalla makuuhuoneesta puuttuva valo tai arjen sateisen ja pilvisen päivän harmaus haihtuu olemattomiin, kun astumme sille historian ja iäisyyden risteysasemalle, jota kutsutaan Kristuksen kirkastumiseksi. Markuksen evankeliumin yhdeksännen luvun jakeissa (Mark. 9:2–8) kuvattu tapahtuma ei ole pelkkä vuosituhansien takainen hurskas tarina tai opetuslasten kokema optinen harha, vaan kosminen murtuma ajassa ja tilassa.
Historiallisesti kyseessä on faktoihin ankkuroituva hetki, jolloin Jeesus vei kolme lähintä seuralaistaan, Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen, korkealle vuorelle, jona perinteisesti on pidetty Hermoninvuorta sen majesteettisen korkeuden ja sijainnin vuoksi. Siellä, keskellä karua galilealaista vuoristomaisemaa, jossa tuuli piiskasi kivisiä rinteitä, Jeesuksen olemus muuttui äkillisesti heidän silmiensä edessä. Hänen vaatteensa alkoivat välkehtiä niin häikäisevän valkoisina, ettei kukaan vaatteenpesijä maan päällä pystyisi sellaista valkoisuutta aikaansaamaan, ja samassa hetkessä opetuslapset näkivät Elian ja Mooseksen keskustelemassa Jeesuksen kanssa.
Tämä historiallinen kuvaus on lähtölaukaus matkalle, joka riisuu meidät omasta riittämättömyydestämme ja osoittaa, kuka Nasaretin Puuseppä todellisuudessa on: syvästi kirkastettu Kristus.
Kun pureudumme tekstin alkukieleen, kreikan sana metamorfoo (μεταμορφώω), joka käännetään muuttumiseksi tai kirkastumiseksi, paljastaa meille salaisuuden. Kyse ei ollut ulkoisesta valonheijastuksesta tai pinnallisesta valon kajastuksesta, vaan Jeesuksen sisäisen, jumalallisen olemuksen murtumisesta näkyväksi lihallisen verhon läpi. Latina käyttää tästä sanaa transfiguratio, mikä alleviivaa muodon muuttumista toiseksi, mutta kreikkalainen käsite viittaa siihen, että Jeesuksen perimmäinen identiteetti, se mitä Hän on aina ollut Isän luona, tuli hetkellisesti näkyväksi rajoitetussa ajassa. Kirkkoisä Johannes Krysostomos opettaakin, että Kristus ei ottanut vuorella jotakin uutta muotoa, jota Hänellä ei aiemmin ollut, vaan Hän vain avasi opetuslasten silmät näkemään sen kunnian, joka Hänellä oli aina ollut salattuna. Tämä valo oli niin intensiivistä, että se oli, kuten kirkkoisä Gregorios Palamas myöhemmin muotoili, luomatonta valoa (φῶς ἄκτιστον) – valoa, joka ei ole peräisin tästä maailmankaikkeudesta, vaan on Jumalan itsensä olemusta. Juutalaisessa ajattelussa tästä käytetään sanaa ’kätketty valo’, joka oli Jumalan oma valo ennen maailman luomista. Tuo Jumalan valo on Hänen rakkautensa.
Kuvittele pimeää huonetta, jonka raskaiden verhojen välistä tunkeutuu keskipäivän auringon säde; Kristus ei saanut valoa ulkopuolelta, vaan Hän itse oli aurinko, joka valaisi vuorenhuipun. Tämä kirkastumisen teema kytkeytyy syvästi juutalaiseen perinteeseen ja hepreankieliseen käsitteistöön. Kun Markus mainitsee tapahtuman sijoittuneen ”kuuden päivän kuluttua”, juutalainen lukija tunnistaa heti viittauksen Tooraan, jossa Mooses odotti kuusi päivää ennen kuin Jumalan kunnia, Kavod (כָּבוֹד), ilmestyi hänelle Siinailla pilven keskeltä. Vuorella Jeesuksen seuraksi liittyvät Mooses ja Elia edustavat lakia (Torah) ja profeettoja (Nevi’im), koko vanhan liiton todistusvoimaa.
Juutalaisessa eskatologisessa odotuksessa Elian paluu liittyi aina Messiaan saapumiseen ja suureen sovituksen päivään. Nyt nämä kaksi historian jättiläistä seisovat Jeesuksen rinnalla, mutta he eivät ole Hänen vertaisiaan, vaan Hänen palvelijoitaan. Moderni Uuden testamentin tutkija N.T. Wright muistuttaa, että tämä kohtaus osoittaa Jeesuksen olevan se paikka, jossa taivas ja maa kohtaavat uudenlaisella, lopullisella tavalla. Jeesus ei ole vain yksi profeetoista muiden joukossa, vaan Hän on se polttopiste, johon koko Israelin historia, temppelikultti ja profeettojen huudot huipentuvat. Hän on elävä liitonarkki, jonka sisällä lepää Jumalan täyteys.
Opetuslasten reaktio paljastaa inhimillisen heikkoutemme jumalallisen pyhyyden edessä. Pietari, hämmennyksen ja pelon vallassa, ehdottaa kolmen majan rakentamista. Heprean sana sukka (סֻכָּה) viittaa lehtimajaan ja suoraan lehtimajanjuhlaan (Sukkot), jolloin juutalaiset muistelivat erämaavaellusta ja odottivat Jumalan lopullista asumista kansansa keskellä. Pietari tahtoi lukita tuon taivaallisen hetken maallisiin raameihin, rakentaa museon iäisyydelle. Mutta Jumalan kunniaa ei voi kesyttää rakennuksiin.
Samassa opetuslasten ylle laskeutuu pilvi, joka muinaisessa hepreassa tunnetaan nimellä Shekina (שְׁכִינָה) – Jumalan läsnäolon konkreettinen, asuva kirkkaus. Pilvestä kuuluu ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaa Häntä.” Tämä on Isän virallinen julistus, joka kaikuu läpi vuosisatojen. Kun pilvi hälvenee, opetuslapset eivät näe enää ketään muuta kuin Jeesuksen yksin. Mooses ja Elia katosivat, sillä varjot väistyvät, kun todellisuus astuu esiin. Kuten moderni raamatunopettaja David Pawson on painottanut, kristinuskon ydin ei ole profeetoissa, säännöissä tai uskonnollisissa kokemuksissa, vaan Jeesuksessa ja Hänen rakkaudessaan yksin. Kun kaikki muu riisutaan ympäriltämme – terveys, ihmissuhteet tai maallinen turva – jäljelle jää vain kirkastettu Kristus, joka riittää.
Tämä hengellinen syvyys muuttuu käytännön elämän voimaksi arjen tasolla. Me elämme maailmassa, joka tarjoaa meille jatkuvasti himmennettyjä versioita totuudesta, valheellisia valoja ja keinotekoisia kirkkauksia, jotka jättävät sielun tyhjäksi. Syvästi kirkastetun Kristuksen kohtaaminen muuttaa tavan, jolla katsomme kärsimystä ja paineita.
Ajattele timanttia, joka asetetaan mustalle sametille; sen loiste ei johdu taustasta, vaan sen omasta kyvystä taittaa valoa. Kristuksen kirkkaus meidän elämässämme loistaa kirkkaimmin silloin, kun olosuhteemme ovat synkimmät. Kun kohtaat epäonnistumisen tai menetyksen, vuoren kokemus muistuttaa, että Kristuksen kunnia ei ole riippuvainen sinun onnistumisestasi. Hän on jo voittaja. Me emme katsele Jeesusta vain historiallisena hahmona, vaan meidät on kutsuttu heijastamaan samaa metamorfoo-prosessia omassa elämässämme, muuttumaan Hänen kuvansa kaltaiseksi kirkkaudesta kirkkauteen.
Kun lopulta laskeudumme tuolta Hermonin korkeudelta takaisin arkisen todellisuuden tasangolle, historiallinen kertomus sitoo meidät takaisin maahan, mutta muuttuneina miehinä ja naisina. Opetuslapset kävelivät alas vuorelta Jeesuksen kanssa hiljaisina, kantaen sydämessään salaisuutta, joka tulisi pian selittymään Golgatan ristillä ja tyhjällä haudalla.
Se sama Jeesus, jonka vaatteet loistivat luomatonta valoa, antoi pian riisua nuo vaatteet yltään, jotta meidät voitaisiin pukea Hänen vanhurskauteensa. Kirkastuminen ei ollut pakokeino rististä, vaan valmistautumista siihen; se osoitti, että vapaaehtoisesti kärsimykseen kulkeva Jeesus oli sama Jumala, joka hallitsee tähtitaivaita ennen luomista olevalla valollaan – rakkaudella. Kun elämän myrskyt ja epäilykset raastavat sydäntäsi, nosta katseesi ylös arjen yläpuolelle. Vuoren valo loistaa yhä pimeydessä, pilvi on siirtynyt syrjään, ja historian ja iäisyyden Herrana seisoo Jeesus Kristus – yksin, täydellisenä, voittajana ja syvästi kirkastettuna sinun edestäsi.
